Vaellusloma Tirolissa, 2. päivä: huipulla

Ensimmäisen päivän lämmittelylenkistä reipastuneena ja vaelluskartan inspiroimana päätin kohottaa rimaa perjantaille. Juhannusaatosta kehkeytyi lopulta varsinainen Ei menny niinku Strömsössä -teemapäivä, mitä en aamupäivästä osannut vielä aavistaa.

En ollut huomannut pakata minkäänlaista hattua mukaani, ja ainoat shortsini valuivat pesuvettä parvekkeella vielä aamulla. Lähdin siis ensi töikseni Mayrhofenin lukuisiin urheiluliikkeisiin varusteiden täydennystä etsimään. Shoppaillessa vierähti muutama minuutti liian kauan, ja jouduin nappaamaan suunniteltua myöhäisemmän junan kohti Zell am Zillerin kylää.

IMG_1100

Zellin rautatieasemalta lähdin suunnistamaan kohti Rosenalmbahn-vaijerihissiä. Kävelymatka oli yllättävän pitkä, varsinkin kun eksyin umpikujiin niitä kuuluisia “oikoteitä” kulkiessani. Saavuin ala-asemalle sopivasti viisi minuuttia henkilökunnan lounastauon alkamisesta. Odottelin taas reilun puolituntisen, kunnes hissi vihdoin nytkähti liikkeelle ja kyyditsi minut 1744 metrin korkeuteen.

IMG_1119
Rosenalmin yläasemalla kiinnitin ensimmäisenä huomioni lehmänkellojen riemastuttavaan kilkatukseen ympäri rinteitä. Ilma ylhäällä oli edelleen lämmin mutta mukavan raikas, toisin kuin painostava kuumuus alhaalla laaksossa. Lähdin seuraamaan hyvin merkittyä reittiä ylemmäs vuorelle. Ajatuksenani oli tehdä muutaman tunnin lenkki ja palata sitten takaisin ennen hissin sulkemista.

IMG_1123

IMG_1158

Olin hankkinut elämäni ensimmäiset varsinaiset vaelluskengät vasta viikkoa aikaisemmin, enkä siis ehtinyt ajaa niitä kunnolla sisään ennen tositoimiin ryhtymistä. Matkan varrella virtasi onneksi viileitä vuoristopuroja, joissa huljuttelin rasittuneita jalkojani aina tilaisuuden tullen. Siitä huolimatta Compeedille tuli käyttöä jo menomatkalla.

IMG_1162
Kaikki aamupäivällä kasautuneet viivästykset tarkoittivat sitä, että iltapäivällä olin itse vasta kiipeämässä rinnettä ylös, kun kaikki itseäni fiksummat paikalliset jo palailivat takaisin alaspäin. En kuitenkaan malttanut pysyä alkuperäisessä muutaman tunnin lenkin suunnitelmassani, kun näin korkeammalla häämöttävät lumikasat ja kapenevat, jyrkentyvät kivipolut. Huipulle oli päästävä!

IMG_1165

IMG_1175
IMG_1179

Tyhmänrohkeudesta ja viivästyksistä oli se etu, että ensimmäisen tunnin jälkeen en enää satunnaista vuorivuohta lukuunottamatta törmännyt sieluunkaan. En tiedä mitään parempaa kuin vuoristomaisemien ihailu ylhässä yksinäisyydessä! Kävelin vain ja ajattelin kaikkea tai en mitään, en enää edes muista. Yhtä lähelle zen-tilaa olen tuskin koskaan aiemmin päässyt.

IMG_1198

Reitti kävi jatkuvasti jyrkemmäksi. Ohitin kasan katkenneita kävelysauvoja ja kahlasin välillä nilkkaa myöten upottavassa, auringon lämmittämässä lumihangessa. Lopulta edessä häämötti Kreuzjochin huippu 2558 metrissä.

IMG_1225

IMG_1209
IMG_1227
IMG_1226_2

Pidin lyhyen evästauon ja mietin mihin suuntaan lähtisin laskeutumaan. Jokainen vuoria ympäröivistä hisseistä sulkeutuisi jo tunnin sisällä, joten enää ei tarvinnut kiirehtiä; joutuisin joka tapauksessa kävelemään alas laaksoon asti. Polvet natisivat liitoksistaan jo pelkästä ajatuksesta.

IMG_1232

Arvoin vaelluskartasta paluureitin, joka osoittautui aavistuksen verran turhan haastavaksi. Merkitty reitti kulki jyrkkää vuorensivua pitkin, mutta valtavat lumimassat peittivät sen osittain näkyvistä. Paikoittain en tiennyt kuinka syvä lumikerros oli, uppoaisinko siihen, tai lähtisikö se liikkeelle jos astuisin harhaan. Olin kuitenkin laskeutunut jo niin pitkän matkan, että hilautuminen väsyneenä takaisin ylös Kreuzjochille tuntui mahdottomalta ajatukselta. Jouduin siis hieman soveltamaan reittiä kiertääkseni epäilyttävimmät kohdat, ja myös käsille tuli tässä kiipeilyvaiheessa käyttöä.

IMG_1261
Sydämentykytyksistä selvittyäni reittivalinta osoittautui varsin palkitsevaksi. Polku muuttui helppokulkuisemmaksi ja mutkitteli kevyesti alas kukkien peittämiä rinteitä. Tässä vaiheessa kenkäni yrittivät ensimmäistä kertaa murhata minut, kun kompastuin niiden itsestään auenneisiin nauhoihin. Onneksi ajoitus oli kenkien kannalta epäonnistunut, enkä vierinyt jyrkännettä alas.

IMG_1267Cows, cows, cows! Dedicated to Andrew :)

IMG_1266You came to the wrong neighbourhood, motherf*cker.

Toisen kerran säikähdin, kun törmäsin kahteen vapaana juoksevaan koiraan. Ensin ne lähestyivät haukkuen, no big deal. Sitten ne olivatkin jo vieressäni muristen hampaat esillä. Suljin silmäni, yritin jutella niille rauhallisella äänellä ja valmistauduin nauttimaan terävistä naskaleista pohkeessani. Yhtä yllättäen kuin olivat ilmestyneetkin, koirat muuttuivat verenhimoisista saalistajista vieressäni jolkottaviksi hännänheiluttajiksi ja häipyivät jonnekin näkymättömiin. Ehkä ne totesivat laiskiaisvierailijan olevan suht harmiton tapaus, tai sitten auringossa marinoitunut ominaistuoksuni vei niiltä ruokahalun.

IMG_1276

IMG_1278

Loppumatka alas Gmündin kylään kiemurteli rauhallisen metsän läpi. Gmündissä minua odotti jälleen mukava yllätys: kylä vaikutti lähes autiolta ja viimeinen bussi takaisin sivistyksen pariin oli mennyt jo puolitoista tuntia sitten. Hotellilleni oli matkaa 25 kilometriä. Lähdin kävelemään kapeaa ja mutkittelevaa vuoristotietä kohti 15 kilometrin päässä sijaitsevaa Zell am Zilleriä. Tien reunalla ei ollut minkäänlaista kävelytilaa ja sain jatkuvasti väistellä hirmuisilla nopeuksilla ohi kaahanneita autoja. Sopivaa liftauspaikkaa riittävällä näkyvyydellä ei tuntunut löytyvän mistään, aurinko alkoi laskea enkä tietenkään ollut pakannut edes heijastinta mukaan.

IMG_1282

Paniikki oli jo ehtinyt hiipiä puseroon, kun eräs saksalainen ritari kiiltävässä bemarissaan armollisesti pelasti minut kyytiinsä ja pääsin takaisin Zell am Zillerin rautatieasemalle. Kello oli puoli kymmenen. Varmistin aikataulusta, että viimeinen juna Mayrhofeniin kulkisi puolen tunnin kuluttua. Harmi vain, että olin katsonut väärää aikataulua – kyse ei ollutkaan viimeisestä junasta, vaan bussista! Ratakiskojen puolella odotellessani huomasin, kun bussi kaarsi komeasti rakennuksen toiselta puolen ohi ja katosi pimeyteen.

Nakki otsassani oli tähän mennessä ehtinyt kasvaa sellaisiin mittasuhteisiin, että taksin metsästäminen ei enää jaksanut kiinnostaa pätkääkään. Päätin samalla vaivalla kävellä ne loputkin 10 kilometriä. Kävelyreitillä ei ollut valoja, mutta kosken kuohua seuraamalla pysyin oikealla suunnalla. Olin takaisin hotellillani vasta myöhään puolenyön jälkeen. Päivän saldona 13 tuntia kävelyä, yhteensä yli 2 kilometriä korkeuseroja ja täysin tuhotut polvien ja jalkojen rippeet. Mutta bongasinpa sentään pimeydessä tulikärpäsiä.

Hiking in Tirol, day 1: Sloth vs. Harakiri-Hill

I have been thinking about starting a blog for a long time, but putting plans swiftly into action has never been my strongest suit. However, now I feel like I’m going to burst if I don’t start writing immediately. All the procrastination is driving me crazy. So, here it is, the unfinished and unpolished blog of an unfinished and unpolished person!

I write and take pictures in order to get myself to go on small adventures, to inch away from my comfort zone. I am not a spontaneous person, nor am I an experienced hiker or a hardcore solo traveller. That is why it only seems fitting to kickstart this blog by writing about my spontaneous solo trip to the Austrian Alps. I wasn’t planning on travelling abroad at all this summer, but when I happened to get multiple consecutive days off work around the Finnish Midsummer, I decided to book the flights at a few weeks’ notice.

IMG_1025Sunrise from a bus window – Paimio, Finland

I sat through bus rides, flights and train trips for almost twelve hours, until late Thursday afternoon, when I finally got to step outside in the scorching heat of Tirol. My base camp was to be in Mayrhofen, which is a small town in the Zillertal valley, surrounded by the Alps and tons of hiking trails. In winter the valley is packed with skiing tourists, but in June it was quite peaceful with affordable accommodation options.

IMG_1034The modest view from my balcony at B&B Scheulinghof

I dropped off my backpack at the hotel, picked up some snacks and went off to explore the nearby hiking routes. Having had barely slept for three hours, my mind was no longer at its sharpest, and somehow I ended up on a steep climb up the encouragingly-named Harakiri-Hill.

IMG_1035Wait, what, I’m supposed to run here?

I pushed myself painfully higher up the hill, until I was rewarded with the most wonderful sight of them all: wild strawberries! With a fresh spring in my step, I followed the path through shaded forests and open areas with increasingly beautiful views.

IMG_1054
IMG_1055
After 1.5 hours of hiking, I reached a small restaurant with a breathtaking terrace view. However, at that point I had already helped myself to such generous amounts of peanuts and cheese that rolling back down the hill would have been a viable option. A sign pointing at the top of Mount Penken threatened me with 2.5 more hours of climbing, mosquitoes had found me, and shadows had started to stretch over the valley. I decided to skip the restaurant and the summit, and started making my way back to Mayrhofen.

IMG_1072

IMG_1084

Did not get lost even once. For a mere half day at the destination, I managed to do a lot. Surely a successful start to the holiday!

Vaellusloma Tirolissa, 1. päivä: laiskiainen Harakiri-rinteillä

Ajatus blogin perustamisesta on pyörinyt mielessäni pitkään, mutta tuumasta toimeen -henkinen käytännön toteutus ei ole ikinä kuulunut kaltaiseni suunnittelijan ydinosaamiseen. Kirjoittamisen tarve kuitenkin kumpuaa jostain syvältä, enkä yksinkertaisesti enää kestä tätä vitkuttelua. Siis tervetuloa mukaan seuraamaan keskeneräisen ihmisen keskeneräistä blogia!

Kuvaan ja kirjoitan, jotta saisin itseni lähtemään pienille suurille seikkailuille, pois mukavuusalueeltani. En ole spontaani ihminen, kokenut vaeltaja enkä yksinmatkustelun hardcore-harrastaja. Paras tapa potkaista blogi käyntiin onkin kirjoittaa juhannusreissustani. En ollut suunnitellut lähteväni kesällä ulkomaille ollenkaan, mutta kun työvuorolista yllättäen näytti juhannuksen kohdalla pitkää vapaaputkea, varasin yhden hengen lennot Itävallan Alpeille muutaman viikon varoitusajalla.

IMG_1025
Auringonnousu bussin ikkunasta – ensi vuonna lomailen Paimiossa!

Istuin busseissa, lentokoneissa ja junissa lähes 12 tuntia, kunnes vihdoin sain astua ulos Tirolin paahtavaan kuumuuteen myöhään torstai-iltapäivänä. Olin valinnut tukikohdakseni Mayrhofenin, joka on pieni Alppien ympäröimä kylä Zillertalin laaksossa. Talvisin kylä täyttyy lasketteluturisteista, mutta kesäkuussa oli mukavan väljää ja majoitushinnat pysyivät kohtuullisella tasolla.

IMG_1034 Vaatimattomat näkymät huoneeni parvekkeelta (Scheulinghof B&B)

Heitin rinkkani hotellille, nappasin matkalta eväät mukaan ja lähdin saman tien koluamaan läheisiä ulkoilureittejä. Kolmen tunnin katkonaisten yöunien jälkeen ajatukseni ei enää juossut kirkkaimmillaan, ja päädyin kylmiltäni tappojyrkkään rinteeseen jota mainostettiin kannustavasti Harakiri-Hillinä.

IMG_1035
Ai tää kannattais vielä juosta?

Sitkeä puserrus palkittiin hieman ylempänä rinteessä, kun löysin polun varrelta metsämansikoita. Herkkuja sulatellessa askel oli taas kummasti kevyempi. Mitä ylemmäs pääsin, sitä paremmat näkymät avautuivat alas laaksoon päin. Välillä polku mutkitteli metsäalueiden läpi, jotka taas näyttivät lähes samalta kuin Suomessa.

IMG_1054Puut vain vaikuttivat tuplasti korkeammilta kuin turkulaiset serkkunsa.

IMG_1055

Puolentoista tunnin kiipeämisen jälkeen edessäni nökötti pieni ravintola huikeilla näkymillä. Olin kuitenkin jo ehtinyt mässyttää eväspähkinöitä ja -juustoja niin reilulla kädellä, että paluumatka olisi sujunut kätevimmin vierimällä mäkeä alas. Penken-vuoren huipulle osoittava kyltti uhkaili vielä kahden ja puolen tunnin tarpomisella, hyttyset heräilivät kiusakseni ja varjot alkoivat venyä laakson ylle. Päätin jättää ravintolan antimet ja vuorenhuiput väliin ja lähdin laskeutumaan takaisin Mayrhofenia kohti.

IMG_1072

IMG_1084

En eksynyt kertaakaan. Puolikkaaksi perilläolopäiväksi varsin onnistunut aloitus reissulle!