Ryhtymisen sietämätön tuska

Kappas, pieni blogitauko venähti vahingossa koko kesän mittaiseksi. Olen viimeksi toukokuussa kirjoittanut Islannin-matkasta, joka tapahtui jo helmikuussa. Varsin ajankohtaista raportointia siis! Tällä kertaa en voi edes syyttää työ- tai opiskelukiireitä. En vain yksinkertaisesti ole saanut aikaiseksi. 

Ei ole kyse siitä, etteikö kirjoittaminen enää kiinnostaisi; pyörittelen uusien tekstien aiheita päässäni jatkuvasti. Vastenmielistä hommasta tulee vasta, kun pitäisi istua alas tyhjän ruudun eteen ja aloittaa, vaikka tiedänkin, että ensimmäisen kappaleen jälkeen elämä hymyilisi jälleen. Yleensä rakennan tekstit kuvien ympärille, joten ihan ensiksi on toki perattava satoja kuvatiedostoja ja valittava niiden joukosta muutama julkaisukelpoinen. Tyhjän paperin kammo iskee ja kuvankäsittely alkaa tuntua loputtoman työläältä suolta. Samalla kuitenkin ärsyttää, etten saa ajatuksiani ylös, vaikka haluaisin, ja turhat kuvat jäävät lajittelemattomina viemään tilaa läppärin sekalaisten kansioiden uumeniin.

Sama ongelma pätee myös käsitöihin. Olen vuosien ajan haalinut valtavat varastot erilaisia materiaaleja, mutta tuumasta toimeen -prosessistani puuttuvat ne toimet. Toisin kuin kirjoittamisen suhteen, käsityöprojektini saan monesti jopa aloitettua, mutta siirryn seuraavaan ideaan jo kauan ennen kuin olen saanut edellisen työn viimeisteltyä. Keskeneräisiä töitä lojuu nurkissa laatikkokaupalla.

Saattaa kuulostaa ristiriitaiselta, mutta kaiken kaikkiaan pidän itseäni ihan viitseliäänä tyyppinä: töissä ryhdyn aina reippaasti toimeen, en enää makaa kaikkea vapaa-aikaani sohvalla vaan ulkoilen aktiivisesti, pidän kodin kiiltävänä, matkustelen, opiskelen ja harrastan. Oman henkilökohtaisen kehityksen projektit vain tuppaavat jäädä ajatuksen tasolle.

Huippuunsa hiotut vetkuttelutaitoni todella loistivat viime viikonloppuna. Kandini tutkimussuunnitelman deadline oli maanantaina, ja olin vapaalla perjantaista sunnuntaihin. Kolme kokonaista päivää aikaa kirkastaa ajatukseni ja kirjoittaa suunnitelma valmiiksi. Mutta mihin oikeasti käytin aikani?

  • Siivosin kodin lattiasta kattoon (sis. mm. keittiön seinien ja kaapistojen pyyhkimisen ja kaikkien ikkunoiden pesun)
  • Askartelin uusia jääkaappimagneetteja ja järjestelin niiden avulla oveen kiinnitetyt lippuset ja lappuset mahdollisimman symmetrisesti
  • Perehdyin hiusten vaalennuksen saloihin huonolla menestyksellä ja räjäytin pääni värinpoistolla oranssinkirjavaksi hampuksi
  • Pyydystin satoja pokemoneja (K: Kuka sitä enää pelaa? V: Minä.)
  • Kävin neljättä kertaa Jacob Hashimoton näyttelyssä Wäinö Aaltosen Museossa
  • Kiipesin Suomen Joutsenen mastoon

Suunnitelmankin sain sitten lopulta kursittua kasaan, mutta vasta sunnuntain ja maanantain välisen yön pikkutunteina itsesäälissä ja ahdistuksessa velloen. Mikäli kandia ei olisi ollut ohjelmassa, voisin pitää tätä harvinaisen tehokkaana viikonloppuna. Ryhtymisen sietämätön tuska taitaakin koskea lähinnä ajattelutyötä vaativia asioita. Klassista luomisen tuskaa vai kenties laiskojen aivojen syndroomaa? En osaa sanoa.

Enää en edes yritä kirjoittaa kuukausien takaisista tapahtumista, vaan siirryn suoraan syksyyn. Tein kesäkuussa mahtavan vaellusreissun Puolaan ja Slovakiaan, mutta todennäköisesti palaan täällä niihin lämpimiin muistoihin vasta sitten joskus kurjalla räntäkaudella.