2. vaelluspäivä: Kebnekaise – (Melkein) Singi 

Toisen vaelluspäivän aamuna oli vaikea nukkua pitkään, koska reippaat saksalaisryhmät tömistelivät viereisiltä telttapaikoilta liikkeelle jo aamukuudelta. Torkuimme kuitenkin katkonaista unta puoli kymmeneen. Rauhallinen aamupala ja leirin pakkaaminen veivät taas muutaman tunnin, joten itse pääsimme polulle vasta puoliltapäivin.

Onnistuimme eksymään idioottivarmana pidetyltä reitiltä lähes välittömästi: lähdimme vahingossa Kebnekaisen huipulle kulkevalle, merkitylle polulle, kun olisi pitänyt ymmärtää kääntyä kyltittömälle reitille, joka kiemurteli alas laaksoon. Huomasimme virheen vasta noin kolmen vartin kevyen nousun jälkeen. Fiksu olisi niellyt kiukkunsa ja kääntynyt takaisin, me taas päätimme oikaista upottavien, edeltävän viikon sateiden kastelemien mättäiden poikki suoraan alamäkeen. Kompastelusta huolimatta selvisimme lopulta oikealle reitille ilman ainuttakaan raajan katkeamista.

Reitin varrelta löytyy monta ylläolevan kuvan kaltaista kiikkerää riippusiltaa, joiden toisiinsa kytketyt palaset hytkyvät ja kirskuvat joka askeleella. Ritilöiden läpi pääsee myös ihailemaan jalkojen alla häämöttävää pudotusta. Meistä kumpikaan ei onneksi juuri kärsi korkean paikan kammosta, mutta yhtä helppoa ei ollut joidenkin vaeltajien nelijalkaisilla kavereilla. Seurasimme vierestä, kun kauhun vallassa jarrutellutta koiraa maaniteltiin pitkään kulkemaan toiselle puolelle. Raukka yritti kääntyä takaisin vielä silloinkin, kun siltaa oli enää metri jäljellä. Kärsivällisyyttä siis tarvitaan, mikäli omasta karvapallosta ei ole enää sylikoiraksi.

Opaskirjamme mukaan tähän 15 kilometrin mittaiseen Kebnekaise-Singi -osuuteen tarvitsee varata vain 4-6 tuntia. Polku on kohtuullisen helppokulkuista, mutta paikoittain kivikkoista. Matka tuntui huomattavasti ilmoitettua pidemmältä, vaikka todellisuudessa olimme varmasti vain painavien kantamustemme uuvuttamia. Kivillä tasapainottelu alkoi myös pikkuhiljaa tuntua ikävinä vihlaisuina oikeassa polvessani. Tavoitteenamme oli ollut päästä Singin tunturituville asti ennen hämärää, mutta väsyneinä hylkäsimme suunnitelman. Päätöstä helpotti, kun bongasimme täydellisen telttapaikan pienen järven rannalta, noin kaksi kilometriä ennen Singiä. Vai miltä vaikuttaa allaolevan kuvan yksityisranta?

Pystytin teltan sillä välin, kun Kokki taikoi nuotion illallista varten. Saunaa ei tänä iltana ollut tiedossa, mutta inhottavan hikinen olo alkoi kääntyä viluksi. Tarmokkaan yllytyskampanjan jälkeen Kokki sai suostuteltua minutkin pulahdukselle hyiseen järveen, jonka vesi on kirjaimellisesti hiljattain sulanutta jäätikköä ja lämpötila sen mukainen. Ei ollut helppoa, mutta olosta tuli dippauksen jälkeen puhdas ja kihelmöivän lämmin. En keksi montaakaan parempaa tapaa päättää ilta kuin lumihuippujen taakse katoavan auringon ihailu. Ryömin tyytyväisenä makuupussini hellään syleilyyn ja toivoin polveni toipuvan seuraavan päivän koitokseen.

3. vaelluspäivä: (Melkein) Singi – Sälka

Kolmantena aamuna heräsimme muuttuneisiin maisemiin. Sumu oli yön aikana vyörynyt yllemme ja esti lämmittävien auringonsäteiden pääsyn iholle. Ehkäpä kolean aamun ansiosta saimme sapuskat naamariin ja leirin pakattua selvästi edellisiä kertoja ripeämmin.

Jatkoimme kohti Singiä, ja pian sumukin väistyi auringon tieltä. Vasta tupien kohdalla astuimme virallisesti Kungsledenille; Nikkaluokta-Singi -pätkä on oikeastaan osa Dag Hammarskjöldsledeniä, joka taas kulkee Kungsledenin kanssa päällekkäin Singistä Abiskoon. Kungsleden on kuitenkin kansainvälisesti tunnetumpi kuin Dag Hammarskjöldsleden, joten tuntui luontevammalta viitata koko vaellukseen Kungsledeninä täällä blogissa.

Tuvat ohitettuamme jouduimme aamupäiväruuhkaan, kun polulla kyykki valtava joukko kasveja ääneen ihastelevia ruotsalaisia tukkien koko väylän. Tai Kokin sanoin: hemulit olivat löytäneet laaksoon. :D Tässä vaiheessa myös polveni muistutti jälleen olemassaolostaan, mutta hammasta purren jatkoin matkaa hieman ontuen.

Moni kohtaamistamme vaeltajista kertoi Singi-Sälka -osuuden olevan koko reitin helpoin ja nautinnollisin: tasaista polkua tasaisen laakson huikeissa maisemissa. Nautinto oli kuitenkin kaukana ja itku lähellä, kun jokainen askel alkoi olla tuskaa. (Huijasin: itku ei ollut vain lähellä vaan myös mukana, kun piehtaroin itsesäälissä ja pelkäsin joutuvani keskeyttämään vaelluksen ja tilaamaan helikopterikyydin takaisin sivistyksen pariin.) Kunpa olisin tajunnut ostaa kunnon polvituen mukaan!

Kokonaismatka leiripaikaltamme Sälkaan oli ainoastaan 2+12 km. En kuitenkaan oikein päässyt nauttimaan maisemista ja orastavasta ruskasta, koska valitin vain tuskasta. Kokki pysyi silti hämmästyttävän kärsivällisenä, vaikka hidas ja epätoivoinen laiskiainen oli varmasti raskas riippa perässä. Elämäni pisimmät 14 kilometriä! Kun Sälkan tuvat vihdoin alkoivat siintää mutkan takana horisontissa, meiltä molemmilta pääsi spontaani riemunkiljahdus.

Tupien yhteydessä on yllättävän hyvin varustettu kauppa, josta ostin tölkillisen kokista. Elämän eliksiiri, kuten veljeni sitä joskus nimitti, ei ole ikinä maistunut paremmalta kuin silloin. Toisin kuin Kebnekaisen kiskurihintaisella tunturiasemalla, Sälkassa on mahdollista maksaa pelkästä saunan käytöstä. Hinnaksi tuli hyvin kohtuulliset 50 kruunua (~5€) per saunoja. Miehille ja naisille oli ensin omat vuoronsa, ja illan lopuksi menimme vielä yhdessä sekasaunaan. Pienessä saunassa oli tiivis tunnelma ja hieno meininki, kun lähemmäs kaksikymmentä pikkuhiprakkaista* vaeltajaa jakoi kokemuksiaan hikinen kylki kyljessä. Saunasta pääsi myös hyytävän kylmään jokeen uimaan. Kun muut kastautuivat sekunneissa, Kokki jäi rauhassa veteen lilluttelemaan kuin parhaaseenkin porealtaaseen.

*Kaupasta sai myös olutta.

Saunassa tapasimme mahtavia ihmisiä, joista mm. ruotsalainen sairaanhoitaja neuvoi minulle polven teippauksen ja antoi samalla toivoa vaelluksen loppuunsaattamiseen, ruotsalainen veljeskaksikko väitti luulleensa minua kaksikymppiseksi, ja englantilainen herrasmies D kutsui meidät synttärijuhliinsa Abiskoon vaelluksen päätteeksi. Olin alun perin ajatellut painua suoraan nukkumaan naisten saunavuoron jälkeen, mutta onneksi päätin lopulta uskaltautua myös sekasaunaan. Rentouttava ilta hienossa seurassa tuli todella tarpeeseen. Lopulta tuvan emäntä joutui paimentamaan meidät ulos telttoihimme, kun muuten emme olisi lähteneet kulumallakaan.