Kesälomakohteeni valikoituu perinteisesti kahden kriteerin perusteella: kohteessa on oltava vuoria ja sen hintatason täytyy sopia kevyelle laiskiaiskukkarolle. Viime kesän trendikohde Montenegro täyttää kriteereistä molemmat, joten tänä vuonna suuntasin sinne kahdeksi viikoksi (kunnon perässähiihtäjän tavoin – hipsterithän ovat jo hylänneet Mustan Vuoren ja matkustavat tänä kesänä sen naapuriin Albaniaan). Reissuuni sisältyi niin vuoristovaellusta, rantalomailua kuin kaupunkikierroksia, ja rahaa paloi kokonaisuudessaan reilusti alle tonni. Vahva suositus muillekin tarjoushaukoille! Avaan budjettia tarkemmin heti, kun olen saanut varsinaisen matkakertomuksen julkaistua.

Hostel Q Podgorica

Loman ensimmäiset kolme yötä vietin Montenegron pääkaupungissa Podgoricassa. Majapaikkana toimi ihana Hostel Q, jonka ainoa huono puoli oli sijainti kaukana keskustasta olevassa lähiössä. Naapurusto oli toki rauhallinen, mutta kolmen kilometrin kävelymatka ihmisten ilmoille oli varsin puuduttava. Taksilla olisi päässyt edestakaisin noin viidellä eurolla, mikä oli kuitenkin jo kolmasosan verran majoituksen yökohtaisesta hinnasta. Samalla rahalla ja vähemmällä vaivalla olisi yöpynyt aivan keskustassa. Jos haluaa tutustua uusiin ihmisiin, jokin muu hostelli saattaa myös olla otollisempi siihen tarkoitukseen – Hostel Q:ssa on vain muutama makuusali ja pari yksityishuonetta, ja ihmiset viettivät aikaa pääosin omissa oloissaan. Voin kuitenkin suositella paikkaa omaa rauhaa ja riippumattoja kaipaaville.

Makuusalien viihtyisä terassi vuoristonäkymällä

Aamiais- ja olohuone. Välipalaksi sai napata viikunoita hostellin puutarhasta!

Bingovinkki omiin viisuvalvojaisiin

Parasta pitkän päivän päätteeksi: lötköttely puutarhan riippumatoissa

1. päivä: päiväretki Skutarijärvelle ja pulahdus Adrianmereen

Ensimmäisenä kokonaisena lomapäivänä matkustin Skutarijärven (Skadar-järven) kansallispuistoon. Podgorica on kätevä tukikohta erilaisille päiväretkille, koska bussi- ja junayhteydet eri puolille piskuista maata ovat sieltä erinomaiset. Varsinaista junaverkostoa maasta ei tosin löydy, vaan lähinnä yksi edestakaisin sahaava junalinja. Euron junalipulla matkustin Virpazarin kylään, josta löytyy yksi sisäänkäynti kansallispuistoon. Ensin oli kuitenkin selviydyttävä juna-asemalta kylän keskustaan. Olisin halunnut adoptoida kaikki asemalla pyörineet kulkukoirat, varsinkin yhden pienen reppanan, jota isommat kiusasivat. :(

Montenegrossa ei taideta oikein ymmärtää jalkakäytävien päälle – ilmeisesti kaikki autoilevat aivan lyhyimmätkin matkat? Tasapainoilin vilkkaan valtatien ja rautatien välisellä betonikorokkeella reilun puolen kilometrin verran, kun muutakaan järkevää kulkureittiä kylään ei ollut näkyvissä. Tien reunalla oli kylttejä, jotka pyysivät hidastamaan saukkojen tienylityspaikan kohdalla, mutta kaaharit tuskin ehtivät edes vilkaista niitä, saati sitten tien laidassa keikkuvaa laiskiaista.

Ahdistus iski heti kylään päästyäni yli-innokkaiden veneretkikauppiaiden muodossa.

“Hey, lady! HEY! Want a boat ride? Kayaking? Hiking? Taxi? Hey, HELLO! Anything? I can take you anywhere! HEY! Just give me ten euros!“

Minulta eivät sillä kertaa saaneet kuin ikävän mulkaisun. Oikeastihan kymmenen euroa muutaman tunnin veneretkestä upeissa maisemissa on loistohinta, mutta aggressiivinen myyntitapa karkoitti viimeisetkin osallistumishalut. Mikäli ei ole liikkeellä omalla autolla, jokin näistä tyrkyllä olevista retkistä olisi todennäköisesti paras tapa tutustua kansallispuistoon ja saada vierailusta mahdollisimman paljon irti. Olisinpa itsekin ymmärtänyt tehdä hieman ennakkotutkimusta ja varautua tähän mahdollisuuteen. Nyt yllättäen iholle käyneiden takiaisten aiheuttamassa ärsytyksessä halusin vain mahdollisimman pian pois heidän näköpiiristään. En myöskään halunnut päätyä tällaisen kaupparatsun kanssa yksin veneeseen – viime kerralla vastaavassa tilanteessa jouduin katsomaan kipparin kännykästä videota parittelevista kilpikonnista maisemien sijaan.

Ensivilkaisulla apokalyptinen maisema – ötökät eivät kuitenkaan sataneet taivaalta, vaan hengailivat rauhassa valtavassa verkossaan

Päätin tehdä muutaman tunnin kävelyretken naapurikylään Godinjeen. Skutarijärven ympäri kulkee kapea, mutkitteleva autotie, jota pitkin kuljin itsekin. Liikennettä ei onneksi ollut kuin nimeksi, ja maisemat paranivat jatkuvasti mitä korkeammalle pääsin. Heti myös helpotti, kun kukaan ei enää yrittänyt myydä minulle mitään.

Godinjessa törmäsin paikallisten epäviralliseen kaatopaikkaan aivan tien vieressä – käytäntö, jota pyrittiin suitsimaan EU:n valistuskylteillä. Samanlaisia roskaläjiä (ja kylttejä) pystyi ajoittain bongailemaan myös junan ikkunasta.  Toivottavasti kyltit purevat tulevaisuudessa! Tässä taitaa olla kyseessä myös kotikonnuilta tuttu ilmiö: ihmiset eivät vain osaa täysin arvostaa kaikkea hienoa, mitä heidän ympärillään on.

Yksittäisestä roskavuoresta huolimatta suurin osa maisemasta oli kuin postikortista. Veneretkellä vuoria olisi päässyt näkemään hieman eri vinkkelistä, mutta olin kyllä ihan tyytyväinen myös ylläolevan kuvan evästaukomaisemiin. Auringonpaahteessa kävelyn päätteeksi halusin vielä uimaan, mutta parhaat rannat olivat automatkan päässä eikä busseja oman ymmärrykseni mukaan kulje tuolla kuin joidenkin harvojen järvenrantakylien välillä. Jätin hikipallerona liftaamisen myöhemmälle ja palasin jalkaisin Virpazariin. Koska päivää oli vielä jäljellä ja julkinen liikenne lähes ilmaista, hyppäsin hetken mielijohteesta taas junaan, jolla jatkoin Adrianmeren rannalle asti. Lippu maksoi jälleen vain euron.

Jalankulkutie Sutomoren juna-asemalta alas rannalle – ei polvivaivaisille!

Huomaa sateenkaari!

Jäin kyydistä Sutomoressa, koska Google Maps näytti sen olevan ensimmäinen aivan meren rannalla sijaitseva junapysäkki. Sutomore koostuu käytännössä yhdestä pitkästä rantakadusta, jonka varrella on turistin hyvä lyllertää. Ja tietysti itse uimarannasta, jonka pikkukivet hierovat kivasti jalkapohjia. Sain pikavisiitilläni sellaisen käsityksen, että tässä on erityisesti paikallisten suosima rantalomakohde. Samankaltaisia rantakyliä on varmasti kolmetoista tusinassa, mutta omiin tarkoituksiini se sopi täydellisesti: pääsin vilvoittelemaan kirkkaaseen meriveteen ennen illan ukkosmyrskyä, enkä muuta enää kaivannutkaan. Kahden euron paluumatkalla Podgoricaan ehdin sitten tuijotella ulos junan ikkunasta koko rahalla. Vaikkei olisi edes menossa mihinkään, Montenegrossa junamatkailu kannattaa jo pelkkien uskomattomien maisemien vuoksi.

 Kyllä, tämäkin kuva on räpsitty suoraan junan ikkunasta

2. päivä: kaupunkikierros Podgoricassa

Sääennuste oli toisena päivänä huono koko maahan. Olin alun perin suunnitellut ottavani junan toiseen suuntaan kohti Biogradska Goran kansallispuistoa, koska sitä reittiä moni on kehunut koko Euroopan hienoimmaksi maisemiltaan. Vaellus kansallispuiston vuoristossa olisi kuitenkin ollut todella typerä idea kovalla sateella ja ukkosella, joten pitkin hampain siirryin B-suunnitelmaan ja vietin päivän pääkaupungin rajallisia nähtävyyksiä kiertäen.

Ensivaikutelma: onpas hiljaista

Ei presidentinlinna, vaan arkisen kaupunginhallituksen pytinkiSuosikkisähkökaappiHyvä, pojat!Taas riehutaanOnko tämä nyt sitä sissimarkkinointia? T: Tradenomi Tykkään tuosta ovelasti luimistelevasta, viiksekkäästä otuksestaTämä selittääkin paljon paikallista ajotyyliä!Jotakin draamaa selvästi meneilläänPääkaupungille pakollinen Tärkeä Setä Hevosen Selässä ™ -patsas
Suomenkin lähiöistä saisi löytyä hieman runsaammin kukkia ja muuta viidakkoaSuosikkisuihkulähdeOpasteiden määrästä päätellen tämä kellotorni on vanhan kaupungin päänähtävyysPönötti siellä muitakin tornejaSähköverkon anatomiaaSedät kiipeävät huisin korkealleKuten kotona Turussa, myös Podgoricassa parasta on kaupunkia halkova joki

Puolikas päivä riitti mainiosti kaupungin kiertelyyn, loppuajan pakoilin sadetta puun alla hostellin riippumatossa. Ei tästä kyllä varsinaista kaupunkilomakohdetta saa millään väännettyä, mutta toimii sadepäivänä.

Lue muutkin saman reissun tekstit suomeksi täältä: Montenegro18FI