3. päivä: Žabljak 

Kolmannen lomapäivän aamuna matkustin opiskelijahintaisella bussilipulla (6€) Žabljakin vuoristokylään. Kahden ja puolen tunnin minibussimatkalla ei päässyt pitkästymään, koska Montenegron maisemien ihailuun olisi todella vaikea väsyä. Žabljak itsessään ei tehnyt suurta vaikutusta: kylä koostuu Durmitorin kansallispuistoon johtavan tien varteen rakennetuista taloista ja hotelleista, joista osa on hylätty jo rakennusvaiheessa. Kylästä löytyy ruokakauppa, posti ja urheiluvarusteliike, sekä kourallinen mukiinmeneviä ravintoloita. Toisin sanoin, kyllä niissä ennemmin syö kuin selkäänsä ottaa, mutta siihen se taitaa jäädäkin. Ruokatarjonta sopii mättö på mättö -henkisille lihansyöjille vallan mainiosti, mutta mistään erityisistä makuelämyksistä on turha haaveilla. Postin aukion pizzeriasta sain parhaan kiekon ja vieläpä sopuhintaan 4,50€, mutta muut testaamani syöttölät olivat kaikki jonkinasteisia pettymyksiä. Ei tänne kyllä itse kylän vuoksi matkustetakaan.

Durmitorin kansallispuisto: paras ja kenties ainoa syy matkustaa Žabljakiin

Olin perillä vasta puolenpäivän jälkeen, eikä sää vaikuttanut enää optimaaliselta ulkoilun suhteen. Vietinkin loput sadepäivästä Hotelli Soan ravintolan maisemaikkunoiden äärellä paikallisia viinejä maistellen. Ei ollenkaan huono päivä maanantaiksi.

Soan ikkunoista näkee paitsi kansallispuistoon myös viereisen, hylätyn hotellin pihalle.
Kyllä, tuo on ihkaelävä hevonen hengailemassa rapistuneen kummitushotellin terassilla.Sama kaveri.
Poutaa luvassa!

4. päivä: Durmitorin kansallispuisto, Planinica (aka Fail Trail)

Neljännen päivän aamuna, täysin tapojeni vastaisesti, olin kansallispuiston portilla intoa puhkuen heti aamuseitsemän jälkeen. Olin kuullut, että viiden tunnin vaelluksen päässä olevalta Planinicalta olisi kertakaikkisen upeat maisemat joka suuntaan, joten halusin varata reitille koko päivän. Puiston sisäänkäynnin lipunmyyntikopissa päivysti tuima setä, jolta pyysin kolmen päivän pääsylipun. Tarjosin maksuksi Visaa, jota mies ei kuitenkaan huolinut, vaikka korttimaksulaite näytti olevan normaalisti päällä. Hän vaati minulta maksun käteisenä ja vaihtorahatkin kaivoi oman taskunsa pohjalta. Kuitin perään ei kannattanut edes kysyä. Vaikka pyrinkin yleensä matkustamaan pienellä budjetilla, kansallispuistojen pääsymaksut maksaisin enemmän kuin mielelläni, jos lipputulot vain menisivät niiden puistojen ylläpitoon eivätkä paksujen setien viiksivaharahastoihin. Tästä Suuresta Vääryydestä tulistuneena harpoin pikavauhtia pois lippukopilta – ja astuin saman tien tuoreuttaan höyryävään koiranpaskaan. Päivä siis alkoi yhtä hienosti kuin se tulisi jatkumaan.

Utuinen Crno jezero ennen turistibussien saapumista

Puiston suosituin turistirysä on maaginen Crno jezero, Mustan vuoren Musta järvi, joka nimestään huolimatta hehkuu turkoosin eri sävyissä. Kävijöitä riittää, sillä kymmenet turistibussit vyöryvät päivittäin aivan puiston portin viereen, ja portilta taas pääsee kävelemään järvelle noin kymmenessä minuutissa pitkin leveää, asfaltoitua tietä. Aamuseitsemältä siellä ei kuitenkaan ollut lisäkseni ketään muita, joten sain nauttia aamupalaevääni täydellisessä rauhassa ja hiljaisuudessa. Tämän lyhyen luksushetken jälkeen kaikki alkoikin taas mennä pieleen.

Jätä molemmat oikealle osoittavat merkit huomiotta ja jatka suoraan eteenpäin

Sanotaan, että Durmitorin vaellusreitit ovat hyvin merkittyjä. Ehkä niin, mutta ne kaikki on merkitty samalla punavalkoisella symbolilla. Opaskyltit ovat myös välillä hämmentäviä ja/tai varsin mielikuvituksellisissa paikoissa puoliksi piilossa. Kun reitille pääsee, siellä on helppo pysyä, mutta risteävien polkujen kohdalla on oltava tarkkana. Tai ainakin tarkempana kuin minä. Tuhlasin heti alkuun tunnin kävellen ympyrää, kun käännyin liian aikaisin oikealle ylläolevan kuvan risteyksessä.

 Tämä ei ollut oikea tie

Kun olin vihdoin löytänyt oikealle polulle, seuraava vitsaus iski: metsässä oli kostean yön jäljiltä aivan tuhottomasti hyttysiä, joista jok’ikinen hyökkäsi hikisenä puhisevan laiskiaisbuffetin kimppuun. Pysähtyä ei voinut sekunniksikaan, ellei sitten halunnut pökertyä verenhukkaan. Verenimijöitä huitoessani ja kirotessani kävelin jälleen vahingossa yhden risteyksen ohi ja päädyin umpikujaan, jossa odotti vieläkin suurempi hyttysparvi. Jouduin taas palaamaan omia jälkiäni takaisin.

Tästä ei tietenkään jatketa suoraan. Bongaa minimaalinen reittimerkki vasemman reunan kivestä (opaskyltti oli mutkan takana, puskan peitossa).

Taas yksi hyttysten vahvistusjoukkojen väijytyspaikka

Sain hyttysiltä rauhaa vasta muutaman tunnin kiipeämisen jälkeen, kun metsikkö lopulta harveni ja muuttui lumiläiskien peittämäksi tasangoksi. Tässä vaiheessa taivaan olisi sääennusteen mukaan pitänyt jo alkaa kirkastua, mutta näinhän ei tietenkään todellisuudessa tapahtunut.

Kai tämäkin on yksi tapa merkitä reittiKun vielä olin nuori ja naiivi ja jaksoin uskoa kaikkeen hyvään ja kirkkaaseen taivaaseen
Ja kauniisiin kukkasiinMassiivisia lumikraatereita matkan varrelta
Näyttää kaikelta muulta paitsi kirkastuvalta taivaaltaKevyttä sumua, väistyy varmasti ihan just heti kohta
PuskatunneliRyömimässä

Planinicalle oli enää noin parinkymmenen minuutin matka, kun tuuli alkoi voimistua. Sitten alkoi sataa. Näkyvyys heikkeni entisestään, enkä todella halunnut poiketa merkityltä reitiltä. Reitti kulki tiheiden puskien läpi, ja ainoa vaihtoehto oli ryömiä niiden oksien alta. Mudassa ryvettyneenä ja sateesta ja tuulesta viluisena pääsin vihdoin määränpäähäni Planinicalle…

…Ja löysin sieltä vain mutaan tökätyn kepin ja sumua silmänkantamattomiin. Ne upeiksi mainostetut maisemat saattavat kauniina päivänä olla olemassa tai sitten eivät. Tämä reissu oli kuitenkin yhtä tyhjän kanssa, Sumujumalat suosivat minua vähän turhankin lämpimästi. Ei auttanut kuin palata takaisin hyttysten syötiksi.

HUOH.
VieraskirjaMaisemat jossain sumuverhon takana. Ehkä.

Pitkän paluumatkan alkuEdelleen paluumatkalla
Lisää mutaa, ihanaa!

Päivän saldona oli siis korruptiota, paskaa, eksymistä, tuskaa, sumua, sadetta, tuulta, vilua, mutaa, hikeä ja verta, eikä lainkaan maisemia. Kirsikkana kakussa myös polveni vanha rasitusvamma teki loisteliaan comebackin tuon yhdentoista tunnin tuskailun ansiosta. Joskus olisi ihan hyvä varata pehmeä lasku näihin urheilulomiin, mutta minkäs teet: tyhmästä päästä kärsii koko laiskis.

Koko päivän parasta antia oli tämä paluumatkan näköalapaikka Mustan järven rannalla, jonne olisin voinut päästä myös mukavasti bussilla muiden turistien mukana. Kannatti(ko) hikoilla.

Lue muutkin saman reissun tekstit suomeksi täältä: Montenegro18FI