Budjettiloma Montenegrossa, osa 3: Bobotov Kuk & Crno jezero Durmitorin kansallispuistossa

5. päivä: Bobotov Kuk, Durmitorin kansallispuisto

Bobotov Kuk (2523 m) on ainakin virallisesti Montenegron korkein huippu, minkä ansiosta se onkin erityisen houkutteleva vaelluskohde kaltaiselleni ylioptimistiselle harrastelijalle. Hyvänä päivänä Montenegron katolta voi kuulemma nähdä koko maan ja lisäksi pitkälle Serbiaan ja Albaniaan. En tosin ollut alun perin suunnitellut yrittäväni Bobon huiputusta lainkaan, mutta epäonnistuneesta Planinican-vaelluksesta sisuuntuneena päätin lähteä kokeilemaan. Pikaisen googlauksen perusteella Boboa suositellaan lähes poikkeuksetta vain kokeneille vuoristohirmuille sen muutamien hankalahkojen kiipeilyosuuksien vuoksi, mutta löysin myös blogitekstin, jonka kirjoittaja oli kiivennyt huipulle läskipohjatennareissaan. Jos tennarityttö pärjäsi, niin miksei sitten vaelluskengitetty laiskiainenkin.

 IMG_20180620_063847Tämäkin vaellus alkoi Mustalta järveltä anivarhain aamun usvassa
IMG_20180620_065645Joku Predator-rapu suoraan painajaisistani, hrrrrr. Missä pää, missä peräsin? 

Tällä kertaa olin tilapäisessä mielenhäiriössä liikkeellä jo aamukuudelta, mistä oli toki se etu, ettei korruptoitunut viiksisetä ollut vielä ehtinyt puiston lippuluukulle kohottamaan verenpainettani. Ensimmäiset pari tuntia kuluivat jälleen tutuissa merkeissä jyrkkää metsäpolkua kavuten ja hyttysiä hätistellen. Sitten aivan yllättäen puut ja ötökät vain katosivat ja horisontissa alkoi siintää vuorenhuippuja, ja mikä parasta, myös sinistä taivasta! Olin ylläristä niin onnellinen, että alkoi naurattaa, ja siinä hirnuessani jokin kamikaze-kärpänen otti saman tien kurssin kohti suutani ja sukelsi syvälle henkitorveeni. Jatkoin matkaa elegantisti kröhien.

IMG_20180620_080927KärppiväijyIMG_20180620_082330Kaljateltta Dinäärialppien tapaan – kyllä, keskeltä ei mitään olisi voinut ostaa olutta
IMG_20180620_082548 Nyt aletaan päästä asiaan! Bobo-reitti kiemurtelee kuvan oikeaa laitaa ylöspäin

Rinteellä laiduntaneet lampaat määkivät tarmokkaasti ohi kulkiessani. Määintä ja kaulakellojen kolina yhdistyivät upeaksi sinfoniaksi, joka kaikui ympäröivien vuorten seinämillä paahtaessani eteen- ja ylöspäin. Sain kaverikseni myös uteliaan vuorivuohen, joka aikansa seuraili raskasta kulkuani ja hyppelehti sitten ketterästi horisonttiin aivan kuin näyttäen mallia oikeaoppisesta kiipeilytekniikasta.

IMG_20180620_082729Kaverikuva: me, myself and the mountainsIMG_20180620_083117Ei kannata kovasti kompastella, pyllymäki alas on pitkä
IMG_20180620_085606Tätä kavutessa tarkeneeIMG_20180620_092743Etsi kuvasta lumen osittain peittämät reittimerkit. Haukankatse tulisi tarpeeseen, mutta onneksi piilareilla voi huijata!

IMG_20180620_093910Sielunmaisemaa: en keksi mitään sykähdyttävämpää
IMG_20180620_094028_01Onhan tämmöinen nyt aika vaikuttavaa?!IMG_20180620_094037Onni löytyy yksinäiseltä vuoristopolultaIMG_20180620_102353Eisssss… Ei tätä paskaa! Ei nyt! Ei näin!

Maisemat olivat kuin sadusta, ja onnentunne läikähteli rinnassani… Kunnes kulkuni pysähtyi tähän valtavaan lumimassaan, joka peitti merkityn reitin kokonaan näkyvistä. Bobotov Kuk kohosi suoraan edessä, niin lähellä mutta kuitenkin niin kaukana. Nämä viimeiset osuudet ovat jo valmiiksi todella jyrkkää nousua, ja nyt olisi pitänyt puskea suoraan ylös pitkin sileää lumiseinämää? Toki vielä ilman asianmukaisia varusteita. Liukastelin kinosten keskeltä pilkottaneiden reittimerkkien perässä niin pitkälle kuin pystyin, kunnes seuraavaa ei enää näkynyt missään. Epätoivo alkoi kuplia pintaan, ja harkitsin vakavasti kääntyväni takaisin. Tuntui, että tämän nousun yrittäminen olisi aivan liian vaarallista – suorastaan puhdasta typeryyttä.

IMG_20180620_103236Kuvassa rinne näyttää huomattavasti loivemmalta kuin se todellisuudessa oli

Velloin hetken itsesäälissä ja aloin katsella sopivaa alasmenoreittiä. Sitten huomasin alhaalla laaksossa liikettä. Yleensä paras vaelluspäivä on sellainen, jona en näe muita ihmisiä lainkaan, mutta tämä oli iloinen poikkeus sääntöön. Kaksi muurahaismaista hahmoa lähestyi masistelupaikkaani hyvää vauhtia!

IMG_20180620_105231_2Huomaatko kulkijat?IMG_20180620_105231_circleViimeistään nyt?

Pariskunta, Nick ja Ann Coloradosta, ei tullutkaan koko matkaa luokseni viimeisen näkyvän reittimerkin kohdalle, vaan alkoi kiivetä tarmokkaasti suoraan ylös kohti satulaa. Jos nuo kerran typerehtivät, niin kyllä minäkin! ‘MURICA! Hämähäkkeilin pikavauhtia rinnettä sivusuunnassa päästäkseni peesailemaan jonon jatkoksi ennen kuin yllätysoppaani katoaisivat näkyvistä. Pikaisten esittäytymisten jälkeen jatkoimme matkaa kolmisin Nickin pitäessä kärkeä. Nousu oli rehellisesti sanoen todella pelottava: jouduimme kiipeilemään irtokivillä ylös lähes kohtisuoralta tuntunutta seinämää. Otteet piti katsoa todella tarkkaan – yksikin lipsahdus johtaisi helposti siihen, että vyöryisi itse kivien mukana pitkän alamäen takaisin laakson pohjalle. Ei siinä varmaankaan kuollut olisi, mutta osumaa olisi kuitenkin päässyt ottamaan enemmän kuin tarpeeksi. Ikäni puissa ja seinillä apinoineena en kuitenkaan ymmärtänyt pelätä aivan niin paljoa kuin olisi ehkä kannattanut. Kiipeämiseni tuntui irtonaisesta alustasta huolimatta melko varmalta. Ehkä se johtui adrenaliinista. Yksin en silti olisi uskaltanut.

IMG_20180620_115517Hauska osuus lumen ja kallioseinämän välisessä rakosessa

Pelottavan puolituntisen ja toisen hieman vähemmän kuumottavan puolituntisen kiipeilyn jälkeen pääsimme vihdoin perille. Voi pojat, Bobo ei petä! Vaikka pilviä pyöri yläpuolellamme, näkymät huipulta olivat niistä huolimatta aivan toista luokkaa kuin edellispäivän sumussa. Tämän on oltava kokonaisuudessaan Montenegron hienoin vaellusreitti. Onneksi uskalsin.

IMG_20180620_122936Reunalla – loistavaa tunnelmaa
IMG_20180620_122859Pätkä kuljetusta reitistä näkyvissä kaukana alhaalla
IMG_20180620_123355Vieraskirja/todistusaineistoIMG_20180620_123839Reunalla – kaunis on maailma

Nick ja Ann kävivät huipulla vain kääntymässä ja suuntasivat saman tien takaisin alas. Coloradossa kuolee joka vuosi ihmisiä, jotka onnistuvat jäämään vuorille jumiin ukkosella, joten ymmärrettävästi huipun pikapyörähdyksestä on tullut heille tapa. Itse en osannut pelätä muutamien hassujen hattarapilvien tiivistymistä, vaan jättäydyin suosiolla jälkeen ja pidin kaikessa rauhassa lounastauon maisemia ihaillen.

Paluumatka samaa reittiä pitkin ei tullut kysymykseen, en ole niin itsetuhoinen. Olimme toki ylös kivutessa leikitelleet sillä ajatuksella, että repun sadesuojaa voisi käyttää pulkkana ja lasketella sen päällä alas lumista rinnettä takaisin kohti Žabljakia. Wheeee! Sitten muistin, ettei omasta Haglöfsistäni edes löydy moista high tech -varustetta. Onneksi Bobon toiselta puolelta pääsee pois myös vaihtoehtoista reittiä kohti Sedloa. Sedlon puolella matka on tunteja lyhyempi, mutta samalla jyrkempi. Rasitusvammaa rasitusvamman päälle tiedossa, polvi tykkää! Tärkeintä kuitenkin oli, että sieltä lumi oli jo ehtinyt suurimmaksi osaksi sulaa. Tiesin, koska olimme kysyneet tätä huipulla tapaamiltamme saksalaisilta. Minä, Nick ja Ann olimmekin ainoita typeryksiä, jotka sinä kesäkuisena päivänä kiipesivät Bobolle Žabljakin pitkää reittiä. Kerrankos sitä.

IMG_20180620_124057Vuorenseinämään pultatut vaijerit auttavat huipulle kiipeämisessä ja sieltä laskeutumisessa. Tämä osuus ei tuntunut yhtä hurjalta kuin miltä se näyttää.

IMG_20180620_133838Lisää vaijereita, vaikka ilmankin pärjäisi jo

IMG_20180620_135013Houkuttelevan näköinen uimapaikka – kunnes muistaa sen turkoosin veden tulevan ympäriltä sulavasta lumesta. Hrrrr.

IMG_20180620_135557
Jos jotakin pitäisi katsella loppuikäni, katselisin tätäIMG_20180620_140844Mitkä muodot!
IMG_20180620_150346Sedlon näköalapaikka ja autotie jo aivan nurkan takana

Tämän paluureitin huono puoli on se, että Sedlo sijaitsee 17 kilometrin päässä Žabljakista, mikä tietysti tarkoittaa ylimääräisiä logistisia hankaluuksia autottomille kulkijoille. Olin kuitenkin luottavaisin mielin – ainahan voisi soittaa taksin, ellei liftaten pääsisi kulkemaan takaisin majapaikkaan. Kaikki huoli olikin turhaa: ylläolevassa kuvassa näkyy punapukuinen slovakialaispariskunta, jonka kyydissä pääsin kauniisti kysymällä mukavasti ja nopeasti takaisin kylään. En edes uskaltaisi itse autoilla näillä kaksisuuntaisilla mutta yhden auton levyisillä serpentiiniteillä. Onneksi muut uskaltavat. Kaikin puolin onnistuneesta päivästä kiitos Montenegro, kiitos USA, kiitos Slovakia!

IMG_20180620_151801

6. päivä: Crno jezero, Durmitorin kansallispuisto

Aikani kansallispuiston kupeessa oli tulossa päätökseensä. Tällä kertaa päätin oikeasti lepuuttaa polveani ja kävellä vain Mustalle järvelle asti, missä suunnittelin loikoilevani eväiden turvin pitkälle iltapäivään. Olin siihen mennessä nähnyt järven vain aamu-usvassa ja iltapäivän sateessa ja harmaudessa. Täyteen loistoonsa tuo Montenegron helmi pääsee vasta auringonpaisteessa. En osannut ottaa kuvia, joissa kirkkaanturkoosi vesi ja järven idyllinen ympäristö pääsisivät täysin oikeuksiinsa, mutta tässä silti kokoelma parhaita yrityksiäni.

IMG_20180621_122117

IMG_20180621_121429

Yllättäen polven lepuutus pääsi hieman unohtumaan, kun innostuin kulkemaan puolentoista tunnin lenkin järven ympäri. Tästä ei kannata jäädä paitsi, jos näille nurkille eksyy! Reitin varrelle, toinen toistaan hienommille näköalapaikoille, on ripoteltu penkkejä, joilla todella kelpaa jyrsiä eväitään.
IMG_20180621_121929

IMG_20180621_125125
IMG_20180621_130544

IMG_20180621_131547
IMG_20180621_131612

IMG_20180621_131707Laamareppuun mahtuu juuri sopivasti murkinaaIMG_20180621_133858

Polven lepuutus unohtui lopullisesti siinä vaiheessa, kun innostuin kävelemään toisen puolitoistatuntisen metsäpolkua pitkin kohti Savin Kukin hiihtohissiä, jolla pääsisin vielä kerran (kivuttomasti!) uuden vuoren huipulle. Välittömästi hissin ala-asemalle selvittyäni mustia pilviä kerääntyi kuin taikaiskusta huipun ympärille, ja sitten alkoi jyristä. Kovaa. Palasin pikavauhtia takaisin järvelle.

IMG_20180621_144818Kolmen tunnin lisäkävelyn saldo: näin lehmän, lehmä näki minut.

Järveltä oli vielä kolmen vartin kävelymatka majapaikkaani. Olin onneksi pakannut kertakäyttösadetakin laamareppuuni kaiken varalta, ja sille tuli todella käyttöä. Taivas repesi ja ympärillä salamoi, kun kuljin puolijuoksua tienviertä kohti kylää. Kuulin takaani askeleita ja tapasin toisen uitetun kulkijan. Ana-Marija oli eksynyt metsäpolulla matkalla leiripaikastaan järvelle, ja pyrki nyt palaamaan autotietä pitkin takaisin. Turistibussien kuskit eivät saa kuljettaa ulkopuolisia, mutta pian viereemme pysähtyi kolme vanhempaa paikallista herrasmiestä, jotka käskivät meidät kyytiin. Pienen auton takapenkillä oli tiivis, mutta iloinen tunnelma. Herrat jättivät minut pitserian kohdalla kyydistä, ja olivat kuulemma vieneet Ana-Marijan viereisen kylän leirintäalueelle asti! Aika ystävällistä.

Lue muutkin saman reissun tekstit suomeksi täältä: Montenegro18FI

One thought on “Budjettiloma Montenegrossa, osa 3: Bobotov Kuk & Crno jezero Durmitorin kansallispuistossa

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s