Jaahas, näköjään blogin päivitys ei muuta vaadi kuin vuoden tuumaustauon ja pienen pandemian, mutta tässä sitä taas ollaan purkamassa männävuoden juttuja. Ihan mukava  toki muistella niitä vanhoja hyviä aikoja, kun vuoristomaisemiin matkustus vielä oli arjessa ihan realistinen mahdollisuus.

Viime kesän SlovinIt-kiertueen jälkeen oli taas parisuhdematkailun vuoro. Heinäkuun loppupuolella lähdimme Kokin kanssa Skotlantiin, jonka ylämaiden näkemisestä olin haaveillut siitä asti, kun ensimmäisen kerran lapsena luin Don Rosan sarjakuvia Roope Ankan nuoruusvuosista. Matkan päätarkoituksena oli kulkea legendaarinen West Highland Way -vaellusreitti päästä päähän, mistä kertyisi taas reilut 150 kilometriä patikkamittariin.

Ennen ensimmäistä vaelluspäivää yövyimme rähjäisellä alueella lähellä Glasgow’n keskustaa. Hotelli ja alue valittiin budjetti edellä, eikä siitä huokean hinnan lisäksi olekaan juuri muuta hyvää sanottavaa. McLays Guest House oli rähjäinen ja sokkeloinen röttelö, jonka klaustrofobiaa aiheuttavaan hissiin joku onneton vielä jäi jumiin. Tällä kertaa arpaonni ei kuitenkaan osunut omalle kohdalleni hississä, vaan läheisessä vietnamilaisessa, jonka annoksesta paljastui yllärinä itselleni myrkyllistä avokadoa. Viikon vaellukselle olikin mukava lähteä, kun koitosta edeltävän yön virkistävät unet olivat vaihtuneet porsliinin halailuun.

1. päivä: Glasgow–Milngavie

Reitin virallinen aloituspiste on Milngavien kylässä, parinkymmenen minuutin junamatkan päässä Glasgow’sta. Opaskirjamme kuitenkin suositteli aloittamaan kävelyn jo Glasgow’sta, koska silloin saisi pehmeän laskun tulevaan koitokseen ja pääsisi seuraamaan, kuinka kaupunkimaisema vaihtuu asteittain maaseutuun. Tuo pätkä olikin ihan leppoisa – auringonpaisteessa puiston läpi ja jokivartta seuraillen läpi peltojen ja ohi lehmien.

Olimme ehtineet jo Milngavien rajamaille, kun tummia pilviä alkoi kerääntyä auringon eteen ja ensimmäisiä sadepisaroita tipahdella otsalle. Siinä kohtaa oli hyvä pitää tauko opaskirjan suosittelemassa The Tickled Trout -pubissa kylmän juoman ja frittiruoan merkeissä. Meidän oli ollut tarkoitus yöpyä Milngaviessa opaskirjan suosittelemalla leirintäalueella, mutta sitten Google kertoi, ettei aluetta enää ollut olemassa. Tämänkin olisi joku fiksumpi tarkistanut jo etukäteen, eikä vasta pubissa myöhään samana päivänä. Meillä ei myöskään ollut vielä kaasupulloa retkikeittimeen, koska ne olivat olleet loppu Glasgow’n retkeilyliikkeessä. Milngavien kauppa taas oli sulkemassa niin aikaisin, ettemme millään olisi ehtineet kävellä sinne asti ajoissa. Pubin ystävällinen henkilökunta neuvoi meidät viereiseen puutarhaliikkeeseen, josta onneksi löytyi sopiva. Muuten olisi jäänyt illallinen kokkaamatta, eikä parisuhdekaan kiikkuisi hyvissä kantimissa nälkäkiukun iskiessä.

Tyylistä tinkimättä

Kevyt tihku yltyi kunnon kaatosateeksi eikä näyttänyt mitään loppumisen merkkejä. Oli pakko jatkaa matkaa kahlaten. Onneksi mukaan oli pakattu juuri tällaista tilannetta varten pro-varusteet, eli kahden euron kertakäyttösadetakit. Yritimme ensihätään liftata suoraan Drymeniin, mutta kukaan ei yllättäen halunnut kahta uitettua rinkkahippiä kyytiinsä. Milngavien keskustassa kyselimme ihmisiltä, saako reitin alkupisteessä, läheisen puiston tuntumassa telttailla, mutta kukaan ei tiennyt vastausta. Tiedossa oli, että vaellusreitin varrella telttailu on Suomen tapaan sallittua, mutta nyt oltiin vielä sivistyksen ytimessä. Vaihtoehtoja ei kuitenkaan juuri ollut, ja kukapa tuolla kelillä olisi jättänyt mukavan torppansa lämmön vain päästäkseen valittamaan vettä valuville retkeilijöille. Läksytyksen saimme kuitenkin keski-ikäiseltä pariskunnalta, joka näki meidän kantavan ruokakaupasta kahden litran vesipulloa. Kuulemma ihan idioottia ostaa vettä, kun kävelykadun sinisestä hanasta voi täyttää pullonsa ilmaiseksi. Hyvä pointti sinänsä, mutta kun satuimme tarvitsemaan veden lisäksi myös jonkin kantoastian sille.

Pian reitin lähtöpisteen jälkeen bongasimme onneksi kivan telttapaikan pusikon suojista, joen varresta. Joen toisella puolella avautui golfkenttä, mutta sekin oli sateella autio. Pienen pulahduksen jälkeen pääsimme keittelemään iltapalaa ja kuuntelemaan pisaroiden ropinaa telttakankaaseen. Sade teki matkalla tuhojaan ja ylläoleva kuva oli yksi viimeisistä, jonka kännykälläni sain otettua ennen kuin sen kamera lakkasi lopullisesti toimimasta. Myös pokkarikamera tuhoutui yön aikana kosteudesta, kun unohdin sen rinkan vyötaskuun. Hups. Ensi kerralla voisi kenties panostaa parempiin varusteisiin (kahden euron sadeviitan päivitys viiden euron sadetakkiin) ja jättää Google Mapsin käytön vähemmälle, niin kuvauskalusto saattaisi pysyä pidempään kunnossa.

2. päivä: Milngavie–Drymen 

Sade oli lakannut yön aikana, ja aamulla heräsimme siihen, kun meitä reippaampien retkeilijöiden vapaana juossut koira kävi tohkeissaan nuuhkimassa telttamme nurkat. Koiria tuli reitillä muutenkin vastaan usein, mikä on aina bonusta jo valmiiksi hyvään päivään. Vaikka pilviä näkyi edelleen, sää vaikutti jo huomattavasti lupaavammalta. Lammikotkin olivat jo pääosin ehtineet kuivahtaa matkan varrelta.

Sumuisen linssin takaa – varsin helppo erottaa, mitkä kuvat on otettu omalla kastuneella puhelimellani ja mitkä Kokin ehjällä luurilla

Savanni vai Skotlanti?

Mukavaa hommaa

Ehdimme pitää lounastauon juuri ennen tätä The Beech Tree -ravintolan mainoskylttiä, joten kaikesta sen houkuttelevuudesta huolimatta emme viitsineet pysähtyä heti uudelleen. Tämä vaellushan ei tosiaan kulje missään erämaassa, vaan pikkukylästä toiseen. Suurin osa reitistä on mukavaa hiekkatietä hienoissa maisemissa ja vain todella lyhyitä pätkiä joutuu kävelemään ajotien reunaa. Pienellä ennakkosuunnittelulla ei välttämättä tarvitsisi edes kantaa ruokia tai retkeilyvarusteita mukanaan, kun suunnittelisi reitin pubista pubiin ja yöpyisi majataloissa matkan varrella.

Saavuimme Drymeniin myöhään iltapäivällä ja pystytimme teltan pienelle Drymen Camping -leirintäalueelle. Drymenin keskusta on leirintäalueelta vain muutaman kilometrin kävelymatkan päässä, joten kokkailun jälkeen teimme vielä pienen iltalenkin pubiin. Skotlannin vanhin virallinen pubi Clachan Inn oli ääriään myöten täynnä, joten siirryimme suosiolla viereisen Winnock Hotelin kellaripubiin tuopeille ja jälkiruoalle. Lopuksi oli kätevä täydentää snäcksivarastoja kylän Sparissa ennen vyörymistä takaisin leiriin.

 Drymen

Hintoja (heinäkuu 2019):

• The Tickled Trout: 2 tuoppia + 2 x sipulirenkaat + 1 x mustekala = 19 £
• Kaasupullo retkikeittimeen = 9 £
• Winnock Hotel: 2 tuoppia + 2 jälkiruokaa = 17 £
• Drymen Camping: 7 £/hlö/yö

Kaikki tähän reissuun liittyvät tekstit löytyvät helposti tägillä WHW19FI .