Sveti Stefan: The Elitist Island of Montenegro

IMG_20180623_155227

The tiny island of Sveti Stefan on the coast of the Adriatic Sea is rumoured to be the most photographed location in Montenegro. While planning a trip to the Balkans, it’s nigh impossible to avoid the bajillions of laudatory recommendations naming it as the #1 Must See Holiday Destination for everyone visiting Montenegro. Historical atmosphere, carefully restored 15th century villas, narrow cobblestone streets, high-quality food, turquoise sea and a pink beach – oh my heart-eyed-emoji, how heavenly! And sure enough, it does sound tempting when you put it like that. Often these same people singing the island’s praises conveniently forget to stress the point that it is strictly off limits to the common man. If you haven’t got a black Amex, you have no business on the island.

The luxury hotel chain Aman clutches its five-star tentacles tightly around the whole island and has completely taken it over. Only hotel guests are allowed to stride along the narrow causeway connecting the island to the mainland. Or better yet, few of them actually seemed to strain themselves by walking the distance of a couple dozen metres on their own feet – no, an array of luxury cars with tinted windows did the heavy lifting for them, at least when I was passing by. Rude gatekeepers kept the rabble at bay, ensuring the luxurious air on the luxurious island stays pure for its wealthy patrons.

IMG_20180623_162003

Many of the Sveti Stefan love notes I’ve seen littering the vast seas of the interwebs all feature this cunning tip: the average joe can game the system by making a table reservation for the hotel restaurant, in which case the guards cannot help but grant entry to the exclusive island. I’m not sure if these protip-sharers are trolling, or if they’re even entirely sane. When the price of a one-night stay at the hotel can be anything between 850 and 6 000+ (yes, six thousand) euros, then what kind of a check might one expect at the restaurant, hmm? And I very much doubt an order of a tall glass of tap water would be tolerated if someone were foolish enough to try and infiltrate the dining crowd of fat cats on the island. Seriously, stop giving this crappy “advice” already.

IMG_20180623_161645

Onto the “pink beach”. Yes, in certain lighting the tiny pebbles on the beach have a pinkish hue, but a pink beach? Who left the ad agency door open again? There’s a nice, curved stretch of beach facing the island on both sides of the mainland, but only one side is open to the regular folk. And that side is crowded as hell, and also made of sharp pebbles. At this point, it shouldn’t come as a shock that the better, sandy half of the beach is reserved to the hotel guests, though Aman has made some compromises there. For the low, low price of one hundred euros, anyone can redeem a sunbed on the private beach and see how the good life feels for a little while. There is a 1 000 euro fine for anyone caught on the beach without having paid the 100 euro troll toll. Still fascinated by the hospitality of Sveti Stefan?

IMG_20180623_162043A piece of the best of Montenegro reserved for a single family – excellent use of resources!

A common argument for the big shots’ shenanigans is that “it’s free to look” – any old bonehead can ogle the island to their heart’s content, as long as they keep a healthy distance to the better folk. I just wonder why anyone would be interested to loiter behind the gate spying on Mr. and Mrs. Moneybags’ doings. Are people hoping to catch a fallen crumb of the superabundance? Maybe they’re the same people who also keep up with the Kardashians? I just don’t understand.

IMG_20180623_163813Minimum wallet thickness level: must not fit in a pocket

Personally, I was fooled by the numerous Montenegro Top 5 lists and went to see Sveti Stefan because I believed the hype. This bitter rant is the direct result of a wasted half-day. It rattles me how a highly praised historical location and long stretches of beach can be completely closed off from the public. It’s not illegal, though, and who am I to meddle in the Montenegrin politics. Millionaires need their playgrounds too, right?

However, there is one thing I do ask: could we all please stop hyping up Sveti Stefan as the must-see destination for every traveller? In reality, only a select few are welcome there.

For more on my Montenegro trip in English, click here: Montenegro18EN

Sveti Stefan: Montenegron kultapossukerho

IMG_20180623_155227

Sveti Stefanin piskuinen saari Adrianmeren rannikolla on huhupuheiden mukaan Montenegron kuvatuin kohde. Balkanin-matkaa suunnitellessa onkin lähes mahdoton välttyä niiltä miljoonilta suosituksilta ja hehkutuksilta, jotka ylistävät paikkaa pakolliseksi nähtävyydeksi jokaiselle Montenegron-kävijälle. Historian havinaa kapeilla mukulakivikaduilla, huolella entisöityjä kyläasumuksia, laadukasta ruokaa, turkoosia vettä ja vaaleanpunaista hiekkarantaa, ahh kuinka taivaallista, sydänsydän! Ja kuulostaahan se helkkarin houkuttelevalta, kun sen noin muotoilee. Näppärästi vähemmälle huomiolle näissä ihkutuksissa jää usein se fakta, ettei saarelle ole tavallisella tallaajalla minkäänlaista asiaa.

Luksushotelliketju Aman on vallannut viiden tähden lonkeroineen koko saaren, ja ainoastaan hotellin asiakkaat pääsevät portista sisään ja lipumaan ylväästi pitkin saarta ja manteretta yhdistävää kapeaa maakaistaletta. Tai harva heistäkään taitaa rasittaa itseään kävelemällä tuota muutaman kymmenen metrin etäisyyttä omin jaloin – tummennetuin lasein varustetut ökymaasturit sahasivat ohikulkiessani edestakaisin portin ja saaren väliä. Töykeät portinvartijat huolehtivat siitä, ettei rahvas vahingossakaan pääse saastuttamaan luksussaaren laatuilmaa.

IMG_20180623_162003

Joissakin Sveti Stefan -rakkaudentunnustuksissa jaellaan sellaista ovelaakin ovelampaa vinkkiä, että tavallinen köyhälistö voisi kiertää normaali-ihmisten pääsykieltoa tekemällä pöytävarauksen hotellin ravintolaan, jolloin pääsy saarelle avautuu kuin taikaiskusta. En tiedä, ovatko näiden vinkkien julkaisijat tosissaan tai edes täysin järjissään. Millainen lasku onkaan tiedossa ravintolassa, jos hotellin yökohtaiset huonehinnat kelluvat jossain 850-6000+ euron haarukassa, mitäpä lottoatte? Enkä usko vesilasillisen aivan riittävän tilaukseksi, mikäli aikoo tuonne illastavien kultapossukerholaisten sekaan soluttautua.

IMG_20180623_161645

Sitten se “vaaleanpunainen ranta”. Sopivassa valossa rannan pikkukivet toki taittavat hieman pinkkiin, mutta että ihan vaaleanpunainen ranta? Kuka päästi mainostoimiston jonnet irti? Saaren molemmin puolin avautuu kivasti kaartuvaa rantaviivaa, mutta vain toinen puoliskoista on peruspirkkojen ja -penttien ulottuvilla. Ja se on muuten tupaten täynnä se puolisko, eikä bassobaarien muovituoleista vapaata vyöhykettä juuri ole kuin rannan kaukaisimmassa, kivikkoisimmassa nurkassa. Ei varmaankaan tule tässä vaiheessa kenellekään yllätyksenä, että se parempi, hiekkainen rantapuolisko on varattu hotellin vieraille. Sen verran luksusrannalla on kuitenkin tehty myönnytyksiä, että edulliseen sadan euron hintaan kuka tahansa voi lunastaa itselleen oikeuden pötkötellä hetken verran eliitin rantatuoleilla. Tonnin sakko taas räpsähtää niille, jotka yrittävät pulahtaa unelmarannalta uimaan pulittamatta sitä saturaista. Vieläkö Sveti Stefan houkuttelee vieraanvaraisuudellaan?

IMG_20180623_162043Pala parasta Montenegroa vain yhden perheen käytössä

Yksi yleisimmistä Sveti Stefanin ökymeininkiä puolustelevista argumenteista on se, että katsominen on jokaiselle ilmaista: saarta pääsee kuka tahansa tollukka toljottelemaan, kunhan ymmärtää pitää sopivan hajuraon parempaan väkeen. Itseäni vain ihmetyttää, miksi lomalaisia ylipäänsä jaksaa kiinnostaa norkoilla portin takana vakoilemassa rikkaiden touhuja? Elävätkö ihmiset siinä toivossa, että sieltä vahingossa tipahtaisi murunen yltäkylläisyyttä muillekin? Ehkä kyseessä on sama porukka, joka tapittaa Kardashianien metkuja televisiosta? En ymmärrä.

IMG_20180623_163813Lompakon vähimmäispaksuus: ei mahdu taskuun

Kävin itse katsastamassa paikan, koska se löytyy niin monelta Montenegro Top 5 -listalta, ja tämä katkera vuodatus on suoraa seurausta surkeasti hukatusta lomapäivän puolikkaasta. Tuntuu hurjalta, että ylistetty historiallinen kohde ja pitkät pätkät hiekkarantaa voidaan niin täysin sulkea tavalliselta kansalta. Käytäntö on kuitenkin ainakin toistaiseksi laillinen, ja kukapa minä olen sekaantumaan Montenegron politiikkaan. Täytyyhän miljonääreille sallia omat temmellyskenttänsä, vai mitä?

Yhden pyynnön kuitenkin esittäisin: voitaisiinko kaikki yhteisesti jo lopettaa se ylenpalttinen Sveti Stefanin ylistys jokaisen reissuliisan ykköskohteena? Todellisuudessa sinne ovat tervetulleita vain hyvin, hyvin harvat ja valitut.

Muut suomenkieliset jutut Montenegron-matkasta löydät täältä: Montenegro18FI

Budget Holiday in Montenegro, Part IV: Petrovac with a Hint of Bečići and Budva

IMG_20180622_140603Balcony with views to the sea, Apartments & Rooms Vjera, Petrovac

Day 7: The Three Beaches of Petrovac

After my busy, sweaty stint on the mountains, it was time for a change in pace and scenery. I wanted to combine my hiking holiday with a relaxing stay by the sea. I picked Petrovac for that, because the good people of the internet had been saying it’s a beautiful, sleepy town with no nightlife whatsoever – a perfect sloth resort. I needed two separate buses and one train connection to travel Žabljak-Podgorica-Sutomore-Petrovac, but I still made it to my destination early in the afternoon.

There are no hostels in Petrovac, but the cheapest of the mirthless private rooms would have cost less than 20 euros per night. This time, however, I decided to treat myself and paid a whopping 90 euros for a weekend stay at an apartment with its own kitchen and bathroom. The main selling point was the huge balcony overlooking the Adriatic Sea. Such an incredible spot to line-dry my laundry.

IMG_20180622_154018Always good to travel thousands of kilometres just to take pictures of cats

Petrovac was everything I had been hoping for: beaches, tranquility, narrow streets and beautiful views. There was also a good selection of shops, restaurants and random Nutella pancake stands, everything a sloth might need. However, the best part of the town are its three beaches: the town beach, Lučice and Buljarica. I tested all three on my first day there.

IMG_20180622_155007Petrovac town beach: easily accessible with lots of services

IMG_20180622_171902Lučice: tiny beach tucked away in a sheltered cove, a 10-minute walk from downtown. Features a popular, reasonably priced restaurant.

IMG_20180622_173403Buljarica: a four-kilometre stretch of peaceful beach far from everything and everyone

It probably doesn’t come as a surprise that Buljarica was my absolute favourite of the three. In Montenegro, most beaches are run by beach bars, which means you’ll have to pay for a sunbed and a parasol, and listen to the generic bass boosted noise poorly chosen by the DJ. The law requires that the bars always leave a small stretch of beach free for everyone to use, but usually those are so crowded you can hardly see the pebbles from underneath all the laid-out towels. That’s why Buljarica is so great: most of the beach is still in its natural state, and you can easily get your own private spot by walking a little further than others.

IMG_20180622_183534

It takes around half an hour to walk from the centre of Petrovac to the beginning of Buljarica. On the Petrovac side, there is a small area filled with rentable sunbeds and a couple of bars, but the other side is free from both services and people. When heading out toward the quiet side of the beach, it’s good to note that there’s a small nudist area on the way. I was not aware of that – until, all of a sudden, I found myself staring straight into the depths of the brown eye of a dude happily sticking out his bum for all the world to see. Not quite the views I was after. I kept going for another half a kilometre until I finally found a good, solitary spot to swim and admire the sunset. It was wonderful to spend a whole day doing nothing much in particular.

IMG_20180622_194359__01

Day 8: Bečići, Budva, and the abandoned Hotel As by the Perazic Do Beach

I actually spent the first half of the eighth day in Sveti Stefan, but I’ll make a separate post for that next. There’s no way I could reasonably include it here, because there’s no place further removed from a “budget holiday” than that.

Later in the afternoon, I ended up walking through the Bečići and Budva beaches before returning to Petrovac. I’m not even claiming to know anything about these two holiday destinations, but based on my first impressions, I don’t really even care to find out more, either. It seems as though nobody actually lives in Bečići, because the whole beach boulevard was all hotels, hotels, and more hotels. Even though the beach is quite long, it was also extremely crowded and therefore not to my taste at all. I think Bečići is mostly marketed to Russians, because most of the restaurant signs included Russian, or even went as far as being written in Russian only.

IMG_20180623_171626Bečići
IMG_20180623_171940The best of Bečići: a house swallowed by flowers

Budva didn’t impress me any more than Bečići: Coca-Cola and Tuborg sunbrellas ruined the views, and the aforementioned, generic bass boosted noise poisoned the air. I must admit I was too tired to visit the old town, maybe there could have been something to see there?

IMG_20180623_182409Budva beach with views of the old town

No, Petrovac is surely the shining star among the beach resorts in the Budva region in every way imaginable – unless you enjoy getting wasted at beach bars, in which case it’s best to stay away from ruining Petrovac to us (mentally) elderly people. I felt like I had wasted the day, so I saved it by going for a little sunset walk from Petrovac to the Perazic Do beach. The half-hour, one-way walk is half amazing ocean views, half scary tunnel through the mountain. In other words, nicely balanced.

IMG_20180623_203723OK for a jogging pathIMG_20180623_203240Views from the roadIMG_20180623_204132This beach can only be accessed by boat, or by climbing down a vertical wallIMG_20180623_205603In through this end of the tunnel…IMG_20180623_204706and out from here.

IMG_20180623_204714The abandoned Hotel As

The massive skeleton of the abandoned Hotel As looms over the Perazic Do beach. This place would have been amazing if they had been able to finish construction! It’s not really a beach for swimming, since there are huge boulders and random pieces of concrete probably left there when the construction site was abandoned. The beach seemed to be a popular sunset chill-out spot for a lot of people, though, and I can see why: the abandoned hotel creates an eery vibe while the colours of the sky slide from pale pastels to flaming orange. Don’t miss this walk if you ever find yourself in Petrovac!

IMG_20180623_204252

To read the rest of my Montenegro posts in English, click here: Montenegro18EN

Budjettiloma Montenegrossa, osa 4: Petrovac (ja ripaus Bečićiä ja Budvaa)

IMG_20180622_140603Parveke merinäkymin, Apartments & Rooms Vjera, Petrovac

7. päivä: Petrovac ja sen kolme rantaa

Ahkeran vuorten rinteillä hikoilun jälkeen oli aika vaihtaa merimaisemiin. Olin etukäteen valinnut reissun yhdeksi rantalomakohteeksi Petrovacin, koska sitä oli kehuttu kauniiksi ja uneliaaksi pikkukyläksi ilman minkäänlaista yöelämää – täydellinen vaihtoehto kaltaiselleni henkiselle eläkeläiselle! Matka välillä Žabljak-Podgorica-Sutomore-Petrovac käsitti kaksi eri bussiyhteyttä ja yhden junamatkan, mutta olin silti perillä jo alkuiltapäivästä.

Petrovacissa ei ole hostelleja, mutta ankeista yhden hengen huoneista edullisimman olisi saanut alle 20 eurolla per yö. Tällä kertaa päätin kuitenkin pistää elämän risaiseksi ja sijoittaa huimat 90 euroa viikonlopun majoitukseen huoneistohotellissa, jossa sain käyttööni kokonaisen yksiön omalla keittiöllä ja kylpyhuoneella. Päätöksen sinetöi koko asunnon levyinen parveke, jolta avautui huikea näkymä Adrianmerelle. Siellä kelpasi kuivattaa pyykkejä.

IMG_20180622_154018Aina yhtä fiksua matkustaa tuhansia kilometrejä vain kuvatakseen kissoja

Petrovac olikin kaikkea mitä toivoin: rantaa, rauhaa, kapeita pikkukatuja ja kauniita maisemia. Myös kauppoja, ravintoloita ja sekalaisia nutellalettukioskeja löytyi riittävä valikoima. Oikein pätevä eläkeläis- ja hermolepokohde siis. Parasta kylässä on ehdottomasti sen kolme rantaa: rantabulevardin “kyläranta”, Lučice ja Bujarica. Testasin kaikki kolme heti ensimmäisenä päivänä.

IMG_20180622_155007Keskustan perusranta aivan palvelujen ja ravintoloiden vieressä. Vuokrattavia rantatuoleja ja -varjoja, vesiskoottereita ja muita härpäkkeitä.

IMG_20180622_171902Lučice: pieni rannanpätkä suojaisassa poukamassa 10 minuutin kävelymatkan päässä keskustasta. Ruokaa ja juomaa saa kehutusta, kohtuuhintaisesta rantabaarista.

IMG_20180622_173403Buljarica: neljä kilometriä rauhallista rantaa kaukana kaikesta

Ei liene vaikea arvata, että näistä kolmesta Buljarica oli ehdoton suosikkini. Montenegrossa suurin osa yleisistä rannoista on rantabaarien hallinnoimia, mikä käytännössä tarkoittaa sitä, että niillä on maksettava päivävuokraa aurinkotuoleista ja -varjoista ja kuunneltava DJ:n huonolla maulla valitsemaa bassojytkettä. Laki määrää baarit jättämään pienet kaistaleet rannoista vapaiksi myös ilmaista pyyhkeiden levitystä varten, mutta usein nämä ilmaiset alueet ovat niin täynnä, että hiekkaa (tai yleisemmin pikkukiviä) ei juurikaan pyyhkeiden alta näy. Siksi Buljarica onkin niin upea: suurin osa rannasta on vielä luonnontilassa, ja “oman”, aution pätkän rantaa voi saada helposti, jos vain jaksaa kävellä kilometrin pidemmälle kuin muut.

IMG_20180622_183534

Buljarican alkupää sijaitsee noin puolen tunnin kukkulaisen kävelymatkan päässä Petrovacin keskustasta. Rannan alkupuoliskolla on pieni aurinkotuolien keskittymä ja muutama baari, mutta kaukaisempi pääty on vapaata niin palveluista kuin ihmisistäkin. Autiopätkälle suuntaavan kannattaa kuitenkin varautua siihen, että rannan keskiosilla on lyhyt, rajattu nudistialue. Itse en tätä tiennyt – kunnes yhtäkkiä ja yllättäen huomasinkin jo tuijottavani suoraan pyllistelevän sedän ruskeaan silmään. Olin sillä kertaa kuitenkin hakemassa hieman erilaisia maisemia, joten jatkoin matkaa vielä puolisen kilometriä. Lopulta löysin sopivan tukikohdan meressä polskimiselle ja auringonlaskun ihailulle. Kuinka ihanaa olikaan olla tekemättä yhtään mitään sen kummempaa.

IMG_20180622_194359__01

8. päivä: Bečići, Budva, ja Perazic Do -rannan hylätty hotelli As

Kahdeksannen päivän ensimmäisen puoliskon käytin oikeasti Sveti Stefanissa, mutta kirjoitan siitä seuraavaksi vielä oman, erillisen postauksen. Tässä yhteydessä en kehtaa tämän enempää edes mainita koko paikkaa, koska se ökylä ei ole budjettilomaa nähnytkään.

Päädyin alkuillasta kuljeskelemaan Bečićin ja Budvan rantojen läpi ennen paluutani Petrovaciin. En edes väitä tutustuneeni kumpaiseenkaan kohteeseen sen paremmin, mutta ensivaikutelman perusteella en usko menettäneeni mitään. Bečićissä ei taida oikeasti asua kukaan, koska koko ranta-alue näytti olevan pelkkää hotellia hotellin perään. Vaikka ranta oli pitkä, oli se myös aivan täyteen ammuttu ja sitä kautta omaan makuuni todella ahdistava. Kohdetta taidetaan markkinoida ensisijaisesti venäläisille, koska esimerkiksi monet ravintoloiden kylteistä olivat jopa pelkästään venäjänkielisiä.

IMG_20180623_171626Bečići
IMG_20180623_171940Bečićin parasta antia: kukkaloiston nielaisema rantatalo

Budva ei säväyttänyt Bečićiä enempää: vieri viereen ahdetut Coca-Cola- ja Tuborg-aurinkovarjot pilaavat maiseman, ja bassojen jyminä äänimaiseman. En tosin jaksanut enää vierailla vanhassa kaupungissa, ehkä siellä olisi ollut jotain nähtävääkin?

IMG_20180623_182409Budvan rantaa, vanha kaupunki taka-alalla

Ei, kyllä Petrovac on Budvan seudun rantakohteista se kirkkain tähti kaikilla mittareilla – paitsi jos tykkää örveltää rantabaareissa. Silloin onkin parasta pysyä poissa tärvelemästä Petrovacin rauhaa meiltä eläkeläisiltä. Korjasin hieman hukkaan heitetyn päivän tekemällä iltalenkin Petrovacista kohti Perazic Do -rantaa. Puolen tunnin yhdensuuntainen kävelyreitti on osittain huikeaa merimaisemaa, osittain pelottavaa tunnelia. Mukavan tasapainoinen yhdistelmä siis.

IMG_20180623_203723Ihan OK lenkkipolku
IMG_20180623_203240Maisemia matkan varreltaIMG_20180623_204132Tälle rannalle pääsee vain veneellä tai kiipeämällä kohtisuoraa vuorenseinämää alas
IMG_20180623_205603Tästä tunnelin päästä sisään…IMG_20180623_204706ja tästä ulos

IMG_20180623_204714Hylätty hotelli As

Perazic Don rantaa varjostaa rakennusvaiheessa hylätyn hotellin mahtipontinen runko. Jos tämä olisi saatu valmiiksi, paikka olisi varmasti järisyttävän upea! Uimaan tuolta ei nyt helposti pääse, koska ranta koostuu jättimäisistä kivenlohkareista ja sekalaisista betonipalikoista, jotka ovat ilmeisesti jääneet sinne kun hotellin rakentaminen keskeytettiin. Ranta vaikutti kuitenkin olevan suosittu istuskelupaikka auringonlaskun aikaan, eikä aivan suotta: megalomaaninen autiohotelli loi sinne aivan omanlaisensa tunnelman, ja taivaan värit liukuivat pastellisesta hehkuvan oranssiin. Tätä lenkkiä ei kannata Petrovacissa jättää väliin!

IMG_20180623_204252

Lue muutkin saman reissut tekstit täältä suomeksi: Montenegro18FI

Budget Holiday in Montenegro, Part III: Bobotov Kuk & the Black Lake

Day 5: Bobotov Kuk, Durmitor National Park

Bobotov Kuk (2523 m) is at least officially the highest peak of Montenegro, and therefore an especially tempting destination for an overly optimistic amateur mountaineer like me. On a good day, the roof of Montenegro offers views of the entire country and beyond, all the way to Serbia and Albania. I hadn’t originally planned to attempt to summit Bobo at all, but after the spectacular failure at Planinica I was keen to try my luck. Quick googling revealed that Bobo is usually only recommended for experienced hikers due to the difficult-ish climb near the peak. However, I also found a blog post by a girl who did the hike in regular sneakers. If Sneaker Girl could do it, why not Hiking Boot Sloth, too?

 IMG_20180620_063847Once again, I set off from the foggy Black Lake early in the morningIMG_20180620_065645Some kind of a Predator crab straight from my nightmares. Can’t tell its head from its arse.

Unbelievably, that morning I was up and hiking even earlier than the previous day. At six in the morning, the corrupt moustache man hadn’t yet made it to his post to raise my blood pressure, so that was a nice bonus. I spent the first couple of hours like I had done the previous day: climbing up a steep forest path, swatting off mosquitoes. Then, all of a sudden, the trees and the bugs just disappeared and majestic mountain tops came to view in the horizon. Even better, I could also spy bits of clear, blue sky! I was so happy about this sudden change of scenery I started to laugh – and immediately a kamikaze fly set its course straight toward my open mouth and dove deep into my windpipe. I carried on coughing and cackling as elegantly as I could.

IMG_20180620_080927Fly ambush spotIMG_20180620_082330Yes, the sign on the house says “beer”. Yes, you could buy beer in the middle of nowhere.IMG_20180620_082548 Now we’re talking! The trail toward Bobo twisting up on the right

The bleating of the sheep and the ringing of their bells together formed a beautiful symphony that echoed off the walls of the surrounding mountains. As I kept pushing forward and upward, I was briefly joined by a curious mountain goat. The goat gave me a pitying look and then airily bounced off into the horizon, as if to show me how it’s really done.

IMG_20180620_082729Buddy picture: me, myself and the mountainsIMG_20180620_083117Try not to stumble, it’s a long slide downIMG_20180620_085606No need to worry about how to stay warm while climbing theseIMG_20180620_092743Find the partly visible trail marks in the photo. Would be nice to have hawk’s eyes, but luckily it’s possible to cheat with contact lenses.

IMG_20180620_093910This is where my soul singsIMG_20180620_094028_01I mean, it’s pretty impressive, no?!IMG_20180620_094037Happiness awaits on a lonely mountain pathIMG_20180620_102353Oh my fogging shit, you’ve got to be kidding me! Not this, not now!

The scenery was absolutely breathtaking, and the warm feeling of happiness was tingling in my chest… Until the snow stopped me in my tracks. This gigantic snow field had swallowed up the entire trail. Bobotov Kuk was straight ahead, so near yet so far. The final ascend is already very steep, but now I was going to have to climb a smooth wall of snow? Of course without any proper equipment. I slipped my way forward, trying to follow the handful of trail marks peeking out from behind the snow. I did that as far as I could, but then there were no more markings. Feelings of desperation and surrender started to bubble up, and I seriously and thoroughly considered giving up and turning back. I thought attempting this ascend would have been way too dangerous – straight up stupid, in fact.

IMG_20180620_103236It doesn’t look nearly as steep as it really is.

I threw a little pity party for myself and started to look for an easier way back down. Then I noticed movement in the valley. Normally, the best hiking day for me is one where I don’t have to see any other people, but this time was a happy exception to the rule. Two ant-like creatures were swiftly nearing my location!

IMG_20180620_105231_2Can you spot the wayfarers?IMG_20180620_105231_circleHow about now?

The ant-like creatures turned out to be Nick and Ann, a lovely couple from Colorado. I thought they would soon reach my waiting spot, but instead they started scaling the wall straight toward the saddle. If these people are gonna be dumb enough to try this, so will I! ‘MURICA! I hastily traversed my way to them like a proper spiderwoman, before they would get too far out of sight. After quick introductions, we continued the journey together with Nick leading the way. I must admit the ascend was truly, madly, deeply scary: we had to scale a near-vertical-feeling wall of loose rocks. You really had to be careful where to put your hands and feet – a single slip-up could mean starting a small stonefall and sliding all the way down along with the stones. I guess it wouldn’t have been enough to kill us, but we surely would have taken more than enough damage, anyway. However, as someone who’s been climbing trees and walls all my life, I wasn’t smart enough to fear as much as I probably should have. Despite the loose rocks under me, I felt confident and steady on my feet. Perhaps it was just the adrenaline. There’s no way I would have braved this alone, though.

IMG_20180620_115517A fun tunnel part between the mountain and the snow

After a scary half-hour scramble, and another slightly less scary half-hour scramble, we finally reached the summit. Oh boy, does Bobo deliver! Even though the weather was partly cloudy, the views from up top were incredible, a complete opposite to the foggy misery of the previous day. This Bobotov Kuk hike in its entirety must be the most beautiful one in all of Montenegro. I’m so glad I didn’t give up.

IMG_20180620_122936Livin’ on the edge, you can’t help yourself from fallin’IMG_20180620_122859The trail we took up is partly visible thereIMG_20180620_123355Guestbook / proof it happenedIMG_20180620_123839Livin’ on the edge, you can’t help yourself at all

Nick and Ann headed back down almost immediately after signing the guestbook. People die in Colorado every year when they are caught in the mountains during thunderstorms, so these brief summit visits have become an understandable habit for them. Me, however, I wasn’t too worried about the scattered little clouds teaming up against me. I stayed behind to enjoy my lunch with a view.

There was not a snowball’s chance in hell I was going to take the same suicide route back down. Sure, on our way up we had toyed with the idea of using the raincovers of our backpacks as sledges, so we could just slide back down toward Žabljak. Wheee! Then I remembered my trusty Haglöfs pack doesn’t even have such a high tech accessory. Fortunately, there is another way. On the other side of Bobo, a shorter, faster but also steeper route takes you back down toward Sedlo. My strained knee was already cracking in excitement at the mere thought of it, but there was no better option. The important thing was that most of the snow had already melted on the Sedlo side. I knew this because we asked this from a couple of Germans we met at the summit. Nick, Ann and I turned out to be the only dumb-dumbs to reach Bobo from the Žabljak side on that fine day in June. Oh, well.

IMG_20180620_124057The cables bolted to the rocks help hikers ascend to and descend from the peak. This part wasn’t nearly as terrifying as it looks.

IMG_20180620_133838More cables, even when you no longer need them

IMG_20180620_135013Now this here swimming hole looks very tempting – until you remember its turquoise waters come from the melting snow all around the pond. Brrrrr!
IMG_20180620_135557
If I had to choose one thing to stare at for the rest of my life, this would be my choiceIMG_20180620_140844Oh my god, look at those curves!IMG_20180620_150346Sedlo viewpoint and mountain road right behind the corner

The bad thing about this return route is that Sedlo lies 17 kilometres from Žabljak, which obviously creates some logistical issues for any hiker without a car. I wasn’t too worried – you could always call a taxi if hitchhiking didn’t work out. There was no reason to worry: the two people clad in red you see in the photo above were a friendly Slovak couple who kindly gave me a ride back to the village. It was comfortable, fast and easy. I was happy to hitchhike; even if I’d had a car, I wouldn’t have dared to drive on these narrow serpentine roads. Just glad somebody else dared. This amazing day was a total success, and it’s all thanks to some international teamwork: thank you Montenegro for providing the views, thank you USA for providing the guidance, and thank you Slovakia for the safe return!

IMG_20180620_151801

Day 6: Crno jezero, Durmitor National Park

My time in Durmitor was coming to an end. On the last day, I decided to really give my knee some rest. I was only going to walk to the Black Lake and chill out there. So far, I had only seen the lake in its misty morning suit and rainy afternoon suit. However, it is truly at its best in sunny weather. I was unable to capture the true beauty of the bright turquoise water and the surrounding forests and mountains, but here is a small collection of my best attempts at it.

IMG_20180621_122117

IMG_20180621_121429

I may have accidentally forgotten about the whole “give knee some rest” plan when I took off on the 1.5-hour circle route around the lake. It is not to be missed, if you ever find yourself in that corner of the world! Dozens of benches are scattered along the path, so you can take as many snack breaks as you want in amazing scenery.

IMG_20180621_121929

IMG_20180621_125125
IMG_20180621_130544

IMG_20180621_131547
IMG_20180621_131612

IMG_20180621_131707My llama bag fits just enough snacks for an afternoon excursionIMG_20180621_133858

My knee finally had to give up its last glimmer of hope when I decided to do another 1.5-hour walk to the Savin Kuk ski lift, which would (painlessly!) take me once more to the top of yet another mountain.  As soon as I got to the lower station of the lift, dark clouds appeared out of nowhere and gathered around the peak. Then the thunder started to rumble. Loud. I half walked, half ran back to the lake.

IMG_20180621_144818Total gains of the extra 3-hour walk: I saw a cow, the cow saw me.

From the lake, there was still a 45-minute walk to my guesthouse. Fortunately, I had had the common sense to pack a pocket-sized raincoat in my llama bag, because I really got to put it to good use when the skies opened up and torrential rain poured down on me. I hurried toward the village by the side of the road when I heard heavy footsteps behind me. That’s when I met a fellow soaked traveler, Ana-Marija, who had gotten lost in the woods on her way to the lake, and now had to follow the road back to her campsite. She had tried to get a ride from the tour buses, but their drivers are not allowed to pick up hitchhikers. Soon, though, a small car with three older Montenegrin gentlemen stopped next to us and told us to get in. The car was tiny and the backseat even tinier, but the men really saved our day. They dropped me off at the pizzeria of my choosing, and had even driven Ana-Marija all the way to the campsite located in the next village. Quite hospitable, if you ask me.

To read all my posts on this Montenegro trip in English, click here: Montenegro18EN

Budjettiloma Montenegrossa, osa 3: Bobotov Kuk & Crno jezero Durmitorin kansallispuistossa

5. päivä: Bobotov Kuk, Durmitorin kansallispuisto

Bobotov Kuk (2523 m) on ainakin virallisesti Montenegron korkein huippu, minkä ansiosta se onkin erityisen houkutteleva vaelluskohde kaltaiselleni ylioptimistiselle harrastelijalle. Hyvänä päivänä Montenegron katolta voi kuulemma nähdä koko maan ja lisäksi pitkälle Serbiaan ja Albaniaan. En tosin ollut alun perin suunnitellut yrittäväni Bobon huiputusta lainkaan, mutta epäonnistuneesta Planinican-vaelluksesta sisuuntuneena päätin lähteä kokeilemaan. Pikaisen googlauksen perusteella Boboa suositellaan lähes poikkeuksetta vain kokeneille vuoristohirmuille sen muutamien hankalahkojen kiipeilyosuuksien vuoksi, mutta löysin myös blogitekstin, jonka kirjoittaja oli kiivennyt huipulle läskipohjatennareissaan. Jos tennarityttö pärjäsi, niin miksei sitten vaelluskengitetty laiskiainenkin.

 IMG_20180620_063847Tämäkin vaellus alkoi Mustalta järveltä anivarhain aamun usvassa
IMG_20180620_065645Joku Predator-rapu suoraan painajaisistani, hrrrrr. Missä pää, missä peräsin? 

Tällä kertaa olin tilapäisessä mielenhäiriössä liikkeellä jo aamukuudelta, mistä oli toki se etu, ettei korruptoitunut viiksisetä ollut vielä ehtinyt puiston lippuluukulle kohottamaan verenpainettani. Ensimmäiset pari tuntia kuluivat jälleen tutuissa merkeissä jyrkkää metsäpolkua kavuten ja hyttysiä hätistellen. Sitten aivan yllättäen puut ja ötökät vain katosivat ja horisontissa alkoi siintää vuorenhuippuja, ja mikä parasta, myös sinistä taivasta! Olin ylläristä niin onnellinen, että alkoi naurattaa, ja siinä hirnuessani jokin kamikaze-kärpänen otti saman tien kurssin kohti suutani ja sukelsi syvälle henkitorveeni. Jatkoin matkaa elegantisti kröhien.

IMG_20180620_080927KärppiväijyIMG_20180620_082330Kaljateltta Dinäärialppien tapaan – kyllä, keskeltä ei mitään olisi voinut ostaa olutta
IMG_20180620_082548 Nyt aletaan päästä asiaan! Bobo-reitti kiemurtelee kuvan oikeaa laitaa ylöspäin

Rinteellä laiduntaneet lampaat määkivät tarmokkaasti ohi kulkiessani. Määintä ja kaulakellojen kolina yhdistyivät upeaksi sinfoniaksi, joka kaikui ympäröivien vuorten seinämillä paahtaessani eteen- ja ylöspäin. Sain kaverikseni myös uteliaan vuorivuohen, joka aikansa seuraili raskasta kulkuani ja hyppelehti sitten ketterästi horisonttiin aivan kuin näyttäen mallia oikeaoppisesta kiipeilytekniikasta.

IMG_20180620_082729Kaverikuva: me, myself and the mountainsIMG_20180620_083117Ei kannata kovasti kompastella, pyllymäki alas on pitkä
IMG_20180620_085606Tätä kavutessa tarkeneeIMG_20180620_092743Etsi kuvasta lumen osittain peittämät reittimerkit. Haukankatse tulisi tarpeeseen, mutta onneksi piilareilla voi huijata!

IMG_20180620_093910Sielunmaisemaa: en keksi mitään sykähdyttävämpää
IMG_20180620_094028_01Onhan tämmöinen nyt aika vaikuttavaa?!IMG_20180620_094037Onni löytyy yksinäiseltä vuoristopolultaIMG_20180620_102353Eisssss… Ei tätä paskaa! Ei nyt! Ei näin!

Maisemat olivat kuin sadusta, ja onnentunne läikähteli rinnassani… Kunnes kulkuni pysähtyi tähän valtavaan lumimassaan, joka peitti merkityn reitin kokonaan näkyvistä. Bobotov Kuk kohosi suoraan edessä, niin lähellä mutta kuitenkin niin kaukana. Nämä viimeiset osuudet ovat jo valmiiksi todella jyrkkää nousua, ja nyt olisi pitänyt puskea suoraan ylös pitkin sileää lumiseinämää? Toki vielä ilman asianmukaisia varusteita. Liukastelin kinosten keskeltä pilkottaneiden reittimerkkien perässä niin pitkälle kuin pystyin, kunnes seuraavaa ei enää näkynyt missään. Epätoivo alkoi kuplia pintaan, ja harkitsin vakavasti kääntyväni takaisin. Tuntui, että tämän nousun yrittäminen olisi aivan liian vaarallista – suorastaan puhdasta typeryyttä.

IMG_20180620_103236Kuvassa rinne näyttää huomattavasti loivemmalta kuin se todellisuudessa oli

Velloin hetken itsesäälissä ja aloin katsella sopivaa alasmenoreittiä. Sitten huomasin alhaalla laaksossa liikettä. Yleensä paras vaelluspäivä on sellainen, jona en näe muita ihmisiä lainkaan, mutta tämä oli iloinen poikkeus sääntöön. Kaksi muurahaismaista hahmoa lähestyi masistelupaikkaani hyvää vauhtia!

IMG_20180620_105231_2Huomaatko kulkijat?IMG_20180620_105231_circleViimeistään nyt?

Pariskunta, Nick ja Ann Coloradosta, ei tullutkaan koko matkaa luokseni viimeisen näkyvän reittimerkin kohdalle, vaan alkoi kiivetä tarmokkaasti suoraan ylös kohti satulaa. Jos nuo kerran typerehtivät, niin kyllä minäkin! ‘MURICA! Hämähäkkeilin pikavauhtia rinnettä sivusuunnassa päästäkseni peesailemaan jonon jatkoksi ennen kuin yllätysoppaani katoaisivat näkyvistä. Pikaisten esittäytymisten jälkeen jatkoimme matkaa kolmisin Nickin pitäessä kärkeä. Nousu oli rehellisesti sanoen todella pelottava: jouduimme kiipeilemään irtokivillä ylös lähes kohtisuoralta tuntunutta seinämää. Otteet piti katsoa todella tarkkaan – yksikin lipsahdus johtaisi helposti siihen, että vyöryisi itse kivien mukana pitkän alamäen takaisin laakson pohjalle. Ei siinä varmaankaan kuollut olisi, mutta osumaa olisi kuitenkin päässyt ottamaan enemmän kuin tarpeeksi. Ikäni puissa ja seinillä apinoineena en kuitenkaan ymmärtänyt pelätä aivan niin paljoa kuin olisi ehkä kannattanut. Kiipeämiseni tuntui irtonaisesta alustasta huolimatta melko varmalta. Ehkä se johtui adrenaliinista. Yksin en silti olisi uskaltanut.

IMG_20180620_115517Hauska osuus lumen ja kallioseinämän välisessä rakosessa

Pelottavan puolituntisen ja toisen hieman vähemmän kuumottavan puolituntisen kiipeilyn jälkeen pääsimme vihdoin perille. Voi pojat, Bobo ei petä! Vaikka pilviä pyöri yläpuolellamme, näkymät huipulta olivat niistä huolimatta aivan toista luokkaa kuin edellispäivän sumussa. Tämän on oltava kokonaisuudessaan Montenegron hienoin vaellusreitti. Onneksi uskalsin.

IMG_20180620_122936Reunalla – loistavaa tunnelmaa
IMG_20180620_122859Pätkä kuljetusta reitistä näkyvissä kaukana alhaalla
IMG_20180620_123355Vieraskirja/todistusaineistoIMG_20180620_123839Reunalla – kaunis on maailma

Nick ja Ann kävivät huipulla vain kääntymässä ja suuntasivat saman tien takaisin alas. Coloradossa kuolee joka vuosi ihmisiä, jotka onnistuvat jäämään vuorille jumiin ukkosella, joten ymmärrettävästi huipun pikapyörähdyksestä on tullut heille tapa. Itse en osannut pelätä muutamien hassujen hattarapilvien tiivistymistä, vaan jättäydyin suosiolla jälkeen ja pidin kaikessa rauhassa lounastauon maisemia ihaillen.

Paluumatka samaa reittiä pitkin ei tullut kysymykseen, en ole niin itsetuhoinen. Olimme toki ylös kivutessa leikitelleet sillä ajatuksella, että repun sadesuojaa voisi käyttää pulkkana ja lasketella sen päällä alas lumista rinnettä takaisin kohti Žabljakia. Wheeee! Sitten muistin, ettei omasta Haglöfsistäni edes löydy moista high tech -varustetta. Onneksi Bobon toiselta puolelta pääsee pois myös vaihtoehtoista reittiä kohti Sedloa. Sedlon puolella matka on tunteja lyhyempi, mutta samalla jyrkempi. Rasitusvammaa rasitusvamman päälle tiedossa, polvi tykkää! Tärkeintä kuitenkin oli, että sieltä lumi oli jo ehtinyt suurimmaksi osaksi sulaa. Tiesin, koska olimme kysyneet tätä huipulla tapaamiltamme saksalaisilta. Minä, Nick ja Ann olimmekin ainoita typeryksiä, jotka sinä kesäkuisena päivänä kiipesivät Bobolle Žabljakin pitkää reittiä. Kerrankos sitä.

IMG_20180620_124057Vuorenseinämään pultatut vaijerit auttavat huipulle kiipeämisessä ja sieltä laskeutumisessa. Tämä osuus ei tuntunut yhtä hurjalta kuin miltä se näyttää.

IMG_20180620_133838Lisää vaijereita, vaikka ilmankin pärjäisi jo

IMG_20180620_135013Houkuttelevan näköinen uimapaikka – kunnes muistaa sen turkoosin veden tulevan ympäriltä sulavasta lumesta. Hrrrr.

IMG_20180620_135557
Jos jotakin pitäisi katsella loppuikäni, katselisin tätäIMG_20180620_140844Mitkä muodot!
IMG_20180620_150346Sedlon näköalapaikka ja autotie jo aivan nurkan takana

Tämän paluureitin huono puoli on se, että Sedlo sijaitsee 17 kilometrin päässä Žabljakista, mikä tietysti tarkoittaa ylimääräisiä logistisia hankaluuksia autottomille kulkijoille. Olin kuitenkin luottavaisin mielin – ainahan voisi soittaa taksin, ellei liftaten pääsisi kulkemaan takaisin majapaikkaan. Kaikki huoli olikin turhaa: ylläolevassa kuvassa näkyy punapukuinen slovakialaispariskunta, jonka kyydissä pääsin kauniisti kysymällä mukavasti ja nopeasti takaisin kylään. En edes uskaltaisi itse autoilla näillä kaksisuuntaisilla mutta yhden auton levyisillä serpentiiniteillä. Onneksi muut uskaltavat. Kaikin puolin onnistuneesta päivästä kiitos Montenegro, kiitos USA, kiitos Slovakia!

IMG_20180620_151801

6. päivä: Crno jezero, Durmitorin kansallispuisto

Aikani kansallispuiston kupeessa oli tulossa päätökseensä. Tällä kertaa päätin oikeasti lepuuttaa polveani ja kävellä vain Mustalle järvelle asti, missä suunnittelin loikoilevani eväiden turvin pitkälle iltapäivään. Olin siihen mennessä nähnyt järven vain aamu-usvassa ja iltapäivän sateessa ja harmaudessa. Täyteen loistoonsa tuo Montenegron helmi pääsee vasta auringonpaisteessa. En osannut ottaa kuvia, joissa kirkkaanturkoosi vesi ja järven idyllinen ympäristö pääsisivät täysin oikeuksiinsa, mutta tässä silti kokoelma parhaita yrityksiäni.

IMG_20180621_122117

IMG_20180621_121429

Yllättäen polven lepuutus pääsi hieman unohtumaan, kun innostuin kulkemaan puolentoista tunnin lenkin järven ympäri. Tästä ei kannata jäädä paitsi, jos näille nurkille eksyy! Reitin varrelle, toinen toistaan hienommille näköalapaikoille, on ripoteltu penkkejä, joilla todella kelpaa jyrsiä eväitään.
IMG_20180621_121929

IMG_20180621_125125
IMG_20180621_130544

IMG_20180621_131547
IMG_20180621_131612

IMG_20180621_131707Laamareppuun mahtuu juuri sopivasti murkinaaIMG_20180621_133858

Polven lepuutus unohtui lopullisesti siinä vaiheessa, kun innostuin kävelemään toisen puolitoistatuntisen metsäpolkua pitkin kohti Savin Kukin hiihtohissiä, jolla pääsisin vielä kerran (kivuttomasti!) uuden vuoren huipulle. Välittömästi hissin ala-asemalle selvittyäni mustia pilviä kerääntyi kuin taikaiskusta huipun ympärille, ja sitten alkoi jyristä. Kovaa. Palasin pikavauhtia takaisin järvelle.

IMG_20180621_144818Kolmen tunnin lisäkävelyn saldo: näin lehmän, lehmä näki minut.

Järveltä oli vielä kolmen vartin kävelymatka majapaikkaani. Olin onneksi pakannut kertakäyttösadetakin laamareppuuni kaiken varalta, ja sille tuli todella käyttöä. Taivas repesi ja ympärillä salamoi, kun kuljin puolijuoksua tienviertä kohti kylää. Kuulin takaani askeleita ja tapasin toisen uitetun kulkijan. Ana-Marija oli eksynyt metsäpolulla matkalla leiripaikastaan järvelle, ja pyrki nyt palaamaan autotietä pitkin takaisin. Turistibussien kuskit eivät saa kuljettaa ulkopuolisia, mutta pian viereemme pysähtyi kolme vanhempaa paikallista herrasmiestä, jotka käskivät meidät kyytiin. Pienen auton takapenkillä oli tiivis, mutta iloinen tunnelma. Herrat jättivät minut pitserian kohdalla kyydistä, ja olivat kuulemma vieneet Ana-Marijan viereisen kylän leirintäalueelle asti! Aika ystävällistä.

Lue muutkin saman reissun tekstit suomeksi täältä: Montenegro18FI

Budget Holiday in Montenegro, Part II: Planinica Fail Trail in Durmitor National Park

IMG_20180620_060331

Day 3: Žabljak 

On the third morning, I caught a minibus to the small mountain village of Žabljak. A student ticket cost only 6€, and the 2.5-hour trip doubled as another sightseeing tour – I’d never tire of admiring the Montenegrin landscapes. Žabljak in itself wasn’t all that impressive: like your average hikers’ resort, the village is built around the road leading to Durmitor National Park and consists of houses and hotels, many of which have already been abandoned mid-construction. There is a grocery store, a post office and an outdoor gear shop, as well as a handful of middling restaurants. The food is well-suited for enthusiastic carnivores looking to stretch their stomachs, but don’t expect any unforgettable gourmet experiences. I had the best 4.50€ pizza at the pizzeria next to the post office, but every other restaurant I tested was a bit of a disappointment in one way or another. The village is not the main attraction here, anyway.

IMG_20180618_161440Durmitor National Park: the best (and perhaps the only) reason to travel to Žabljak

I arrived after noon, and the weather was not looking optimal for any outdoor activities anymore. I spent the rest of the rainy day by the huge picture windows at the Hotel Soa restaurant, sampling some local wines. Not bad for a Monday.

IMG_20180618_164301

IMG_20180618_162003In addition to mountain views, you can also spy the abandoned hotel next doorIMG_20180618_170634Yes, that’s a live damn horse lurking on the porch of the ghost hotelIMG_20180618_172316Same guy
IMG_20180619_071040Forecast for the next day: no rain!

Day 4: Durmitor National Park, Planinica Fail Trail

This is the tale of a failed hike.

Contrary to my usual habits, I was already at the national park gate right after seven o’clock in the morning, bursting of energy and excitement. I had been told to visit Planinica, a spectacular viewpoint five hours away, so I wanted to reserve the whole day for the long trek. I asked the stern-looking ranger in the ticket booth for a three-day ticket, and offered to pay by Visa. The card payment terminal seemed to be functioning normally with all its lights on, but the man demanded I pay cash. He dug up the change from his own pocket, and it seemed like a bad idea to even try to ask for a receipt. Even though I usually try to travel on a budget, I’d be more than happy to pay any and every entrance fee to national parks, provided that the money actually goes toward the upkeep of said parks and not in the pockets of chunky, mustachioed men. Annoyed by this Great Injustice, I stormed off into the park – and immediately stepped into a steaming pile of fresh dog shit. So the day began just as well as it would continue.

IMG_20180619_074027Foggy Black Lake before the arrival of tourist buses

The most popular tourist attraction within the park must be Crno jezero, the Black Lake of the Black Mountain, which despite its name glimmers in different shades of turquoise. There is no shortage of visitors to the lake, since dozens of tour buses trundle daily to the park entrance, and from the entrance it’s only a short and easy walk to the lake along a paved road. At seven in the morning, however, there was not a soul in sight, so I got to enjoy my breakfast snacks in full peace and silence. After this brief moment of solitary luxury, everything started to go wrong again.

IMG_20180619_153809Ignore both markers pointing to the right and carry on straight ahead

They say the trails in Durmitor are very well marked. Maybe so, but they’re also all marked with the same red-and-white symbol. The signs are sometimes slightly confusing and/or placed in imaginative, semi-hidden spots. Once you are on the trail, it’s fairly easy to stay on the trail, but it’s imperative to pay extra attention whenever there are crossing paths. Or at least pay more attention than I did. I started the trek by wasting an hour walking in a circle, just because I turned right too early at the crossroads in the picture above.

IMG_20180619_085854 This was not the right trailIMG_20180619_091634

When I had finally found my way onto the correct trail, I was immediately hit by the next plague: after the rainy night, the forest was buzzing with millions of mosquitoes, every single one of which attacked the sweaty sloth buffet I were with full force. I couldn’t stop even for a second if I wanted to avoid fainting from loss of blood. I was so busy cussing and swatting off the bloodsuckers that I accidentally missed another turn and ended up in a cul-de-sac, where even more mosquitoes were waiting to feast on my feeble body. I had to retrace my own steps again.

IMG_20180619_093454No, you’re not meant to keep going straight here. Can you spot the minuscule trail marker on the left? (The signpost was hidden away behind the bend and some bushes.)

IMG_20180619_100202Another great spot for another mosquito ambush

IMG_20180619_104037

I couldn’t stop swatting the mosquitoes until a couple hours later, when I finally made it out of the cursed forest and onto the plains dotted with snowbanks. At this point, the sky was forecast to start clearing, which obviously didn’t happen in reality.

IMG_20180619_105002That’s one way to mark a trailIMG_20180619_105656Back when I was young and foolish and still had faith in everything good and in clear skiesIMG_20180619_105348Back when I still had the optimism to stop and smell the flowersIMG_20180619_110517Massive snow craters on the wayIMG_20180619_112304 Looks like everything but clearing skiesIMG_20180619_112940Just some light fog, it will surely lift soon, yupIMG_20180619_120215Crawl-through trailIMG_20180619_120129Crawling through

Planinica was only about twenty minutes away when the wind picked up. Then it started to rain. Visibility kept getting worse, and I really didn’t want to get lost again by veering off the marked trail. The trail went through some brushwood, and I had no option but to crawl through. Muddy, soggy and cold, I finally made it to my destination…

IMG_20180619_120951

…Only to find a stick in the mud and fog as far as the eye could see (which really wasn’t far at all). On a clear day, the miraculous views might be there or they might not, who knows? All I know is this hike of mine was a complete and utter failure. Why must the Gods of Fog adore me so? All I could do at that point was return to the forest to get eaten alive by the damn mosquitoes again.

IMG_20180619_121644SIGH.
IMG_20180619_121304GuestbookIMG_20180619_123225Views behind the fog curtain. Maybe.

IMG_20180619_123440The start of a long journey back downIMG_20180619_125940Still on the way backIMG_20180619_150244More mud, yay!

As a recap, the day consisted of: corruption, shit, getting lost, pain, fog, rain, wind, cold, mud, sweat, blood, and no views whatsoever. As a cherry on top, the old RSI in my knee made a glorious comeback all thanks to the sweaty eleven-hour hike with plenty of elevation. It would be a great idea to start slow with these sport vacations of mine, but I never remember to unstupidify myself before I strain myself. Too ambitious for my own good when it comes to mountains, I guess.

IMG_20180619_152807

The best part of the whole day was this view of the Black Lake on my way back to the village. I could have just hopped on one of those tour buses with everyone else to see it, no pain and a lot of gain. Maybe next time.

To read all my posts on this Montenegro trip in English, click here: Montenegro18EN