How to Get from Podgorica Airport to the City Centre by Public Transport: Yes, It IS Possible (Kind of!)

Google the question in the title, like any budget-minded traveller heading to Montenegro would, and prepare to be met with a resounding response boiling down to just one word: “impossible”. Advice forums are full of people saying that there are no buses or trains, and that the only way out of the airport is by taxi. These same helpful folks often continue by recommending their “favourite” taxi company, which is not suspicious at all, nuh-uh. However, while planning my own trip, I came across a lone, rebellious comment stating that there might be other options. Being the cheapskate that I am, I obviously had to investigate it further. So, here are the results of my empirical research. In brief: yes, it is sort of possible, and I have the pictures to prove it.

Option 1: Podgorica Airport to Podgorica by Train

Try this first! There is a train station about one kilometre from the airport, and it’s a fairly quick and easy walk that takes about 10-15 minutes. When you first step out of the airport, shake the numerous taxi drivers peddling their services and yelling about how there is no bus, and exit the parking lot to the only street leading out towards the main road. Note that there are no sidewalks and the cars drive by fast, but for most of the way you can walk on a gravel path that follows the road on the right.

IMG_20180615_194905This is how the gravel path looks, the road is on the left behind the bushes

IMG_20180615_195257This is right before the bridge over the railroad starts – do not enter the bridge; instead, cross the road to the left side

IMG_20180615_195330Keep walking down on the left side of the bridge

IMG_20180615_195534When the tarmac turns into gravel again, you’re almost there

IMG_20180615_195639Aaaand there it is! Cross the tracks to get to the station

IMG_20180615_195730 Looking in the Podgorica direction

The empty shack of a station may seem abandoned, but don’t let it fool you: the train does stop there. I’ve seen locals hop on the train on my way from Podgorica to Virpazar and back. However, the main problem is that there are only ten daily connections, so if your flight schedule doesn’t match the train schedule, you’ll have to opt for the bus. You can check the train timetable here:, from station “Aerodrom” to station “Podgorica”.

Option 2: Podgorica Airport to Podgorica by Bus

Okay, so the train schedule doesn’t match yours? No worries, you’re already halfway to the bus stop. Keep following the path on the left side of the bridge to reach the main road.

IMG_20180615_200003Walk past the basketball court and keep going

IMG_20180615_200113The bridge across the tracks ends here, keep walking on this narrow path. At some point you can switch back to the right side of the road again

IMG_20180615_200514The road from the airport meets the main road at this traffic circle. Take the exit to the right in the Podgorica direction

IMG_20180615_200701A wild pavement appears! And disappears. And appears again.

IMG_20180615_200752Almost there! Just have to cross this blue bridge and walk a tiny bit further

IMG_20180615_201134Voilà! The bus stop is next to the Pizza Restaurant Ester

IMG_20180615_202639A single journey ticket costs 0.90€ (June 2018)

A bus sped up past me a minute before I reached the stop, but on a Friday night I only had to wait about 15 minutes before the next one arrived. I tried to look for the bus timetables online, but had no luck there. I assume they run fairly regularly. If you see any locals waiting at the same stop, you’re golden. I’ve also come across a few random comments on a mysterious “L20” bus line that supposedly runs all the way to the airport seven times a day, but unfortunately I could not confirm its existence. Further research is needed there.

But Is It Worth It?

Alright, before you embark on this epic journey to the bus stop, you must first decide how much you value your time, effort and safety. The taxi to the city costs around 15€ (or less if you manage to negotiate it down or book in advance), a single bus ticket costs 0.90€, and a train ticket costs 1€. It is a 2.5 km walk to the bus stop, which took me about half an hour + 15 minutes of waiting time. How much would you have to save to make it worth the hike, the time, and the risk of being run over by the reckless drivers?

I feel like the train/bus option is great for cheap solo backpackers like myself, but when you have two or more people in your group, the cost per person is significantly reduced if you just take the easy way out and hop on a taxi. I would also think twice before attempting this with a heavy trolley bag.

For me, a major perk of this public transport option was the mere fact I got to avoid taxis! I haven’t been scammed often when travelling, but the few times I’ve been left feeling ripped off or just generally bamboozled, a taxi driver has almost always been somehow involved. So, personally, I’m willing to go the literal extra mile to avoid them. Your mileage may vary.

Let me know in the comments if any of this was helpful! :)


May Day Camping in Nuuksio National Park


This year I skipped the traditional May Day celebrations in the city and headed out into the woods, instead. We, our group of four ladies, decided to go camping in Nuuksio National Park. The timing was perhaps not ideal: it was the last rainy weekend before a month-long heatwave. I had also managed to fumble with my phone, messing up the camera settings, which I of course only noticed back home when uploading the pictures on my laptop. So, please enjoy these grainy, 90s style photos! At least the company was exactly what it was supposed to be.

This wasn’t our first camping trip together: we’ve already been to the exquisite Repovesi National Park in the past. In fact, I would love to see all of Finland’s national parks, but often my plans don’t come into fruition because many of the parks seem too hard to reach without your own car. That is one of the main reasons we picked Nuuksio as our destination: it is very easy to reach by public transport. Affordable bus connections run regularly back and forth. This could be a great day trip for anyone visiting Helsinki, as well! For more information, visit



For the first night, we put up tents by the Holma-Saarijärvi campfire site, where we got to enjoy our solitude until the dog walkers arrived the following morning. We had originally planned to spend the night by Lake Mustajärvi, but it was buzzing with people there – probably due to its proximity to the parking lot and bus stop. Sure, it was heart-warming to watch a bunch of excited tourists queue up in front of an exotic log shelter for their brief chance to wave an axe around while posing for the camera, but enough was enough. I’m glad we decided to walk a couple kilometres further into the woods. After our camp was all set by dusk, we still had to walk to Siikaniemi and back to pick up Emmi, our last arrival.

Never mind the rain, there aren’t many things better than an evening by the campfire.

The next morning was foggy, but soon enough the skies cleared up and we were treated to a fantastic teaser of the sunny month ahead of us. Our plan for the day consisted of a decent workout, i.e. walking around the park while lugging all our stuff in our backpacks. Even though Nuuksio is quite compact for a national park, it’s still very much possible to rack up thousands of steps there, at least if Redds’s smart watch can be trusted. If my memory serves me right, we easily hit the 40 km milestone within a couple of days. It’s also impressive how many different kinds of flora and fauna, landscapes and frog concerts can be found within such a limited area.






We hiked to the other side of the park, Kattila, where it took us a while to find the giant’s kettle (or pothole, or “holy hole” as Redds likes to call them) that gave the area its name. According to my faint memories, I’ve only ever seen a pothole once before in my life, back on an elementary school field trip. But that was ages and ages ago. I don’t know what it is about these things that still fascinates me, decades later.




Our next camping spot was off the marked trails in Iso-Holma, which seemed like a popular spot despite the lack of signposts. We were lucky to arrive early – we got an amazing camping spot with our own, sunny, private beach, when the late arrivals had to walk past us and further into the woods. All day of sweating inspired Redds and I to take a dip in the chilly pond. That was a new record for me, as I’ve never even considered wild swimming in Finland in April before!



Photo: Emmi-Riika S.Photo: Emmi-Riika S.



I would have loved to finish this blog post with the sunset picture above, but it would have painted too rosy a picture of the weekend as a whole. The final morning was, again, rainy and cold. If this camping trip had had its own theme song, it would have been just the sound of raindrops trying their best to pierce the tent fabric, maybe spiced with a massive bass drop.


5/5, would recommend!

Vapputelttailua Nuuksion kansallispuistossa


Tänä vuonna juhlistin vappua hieman perinteisestä poikkeavissa tunnelmissa, kun lähdimme nelihenkisen Hallituksen voimin telttaretkelle Nuuksion kansallispuistoon. Kyseessä oli kaikin puolin nappisuoritus: retki ajoittui viimeiseen sateiseen viikonloppuun ennen toukokuun helleaaltoa, ja olin myös huomaamattani onnistunut räpeltämään väärät asetukset päälle kännykkäkameraani. Huomasin virheen vasta purkaessani kuvia läppärille, joten nyt päästäänkin nauttimaan rakeisesta ysärilaadusta! Onneksi seura sentään oli juuri sitä mitä pitikin.

Olemme aikaisemmin käyneet samalla porukalla retkeilemässä jo Repoveden kansallispuistossa. Tutustuisin mielelläni vaikka kaikkiin muihinkin Suomen kansallispuistoihin, mutta moni reissu on jäänyt tekemättä oman auton puuttuessa. Nuuksio valikoituikin retkikohteeksemme mm. siksi, koska sinne pääsee helposti myös bussilla. Lisätietoa:


Ensimmäiseksi yöksi pystytimme leirin Holma-Saarijärven nuotiopaikan kupeeseen, jossa saimme olla kaikessa rauhassa seuraavan aamun koiranulkoiluttajien saapumiseen asti. Alun perin olimme suunnitelleet yöpyvämme Mustalammen teltta-alueella, mutta siellä ihmisiä kuhisi kuin muurahaisia pesässä – varmaankin parkkipaikkojen ja bussipysäkin läheisyydestä johtuen. Oli toki jokseenkin liikuttavaa, kuinka innoissaan turistijoukot jonottivat Pohjolan eksotiikkaa huokuvan halkoliiterin edessä omaa vuoroaan poseerata kirves olalla kameralle, mutta ei sitä tohinaa olisi koko iltaa jaksanut seurata. Kannatti kävellä hieman pidemmälle luonnon helmaan. Leirin pystytyksen jälkeen kävelimme iltahämärissä vielä Siikaniemeen ja takaisin hakemaan Emminkin mukaan kokoustamaan.

Emmin blogista löytyy kattavampi raportti samasta retkestä, ja mikä hienointa: ajoissa julkaistuna! Tällä laiskiaisblogissa julkaisut tapahtuvat yleensä tällaisella puolentoista kuukauden viiveellä, vaikka kovasti pyrinkin skarppaamaan. :)

Sateesta viis, iltanuotiolla on aina hyvä olla.

Vappuaaton aamuna sumu väistyi auringon tieltä ja saimme pientä esimakua tulevasta toukokuusta. Päivän ohjelmassa oli urheilua, eli kävelyä ristiin rastiin puistoa rinkat selässä. Vaikka Nuuksio on kansallispuistoksi varsin kompakti, kyllä sielläkin halutessaan pääsee ihan mukaviin askelmittarilukemiin, ainakin jos Reddsin älykelloon on luottamista. Parin päivän aikana taisi mennä 40 kilometriä rikki, ellen aivan väärin muista. On myös vaikuttavaa, miten monenlaista maastoa ja sammakkokonserttia niin pienelle alueelle voi mahtua.






Kuljimme Kattilaan asti, jossa pienimuotoisen eksyksissä harhailun jälkeen pääsimme ihailemaan hiidenkirnua (tai Reddsin sanoin “pyhää reikää”), jonka mukaan alue on nimetty. Hämärien muistikuvieni mukaan olisin tätä ennen nähnyt hiidenkirnun vain kerran elämässäni joskus alakoulun luokkaretkellä, mutta siitä nyt on jo ikuisuus tai parikin. Kummasti sellainen pieni, pyöreä kolo kalliossa edelleen jaksaa säväyttää.




Varsinaisen vappuleirin pystytimme merkittyjen reittien ulkopuolella sijaitsevalle Iso-Holmalle, joka opasteiden puutteesta huolimatta vaikutti varsin suositulta leiripaikalta. Kannatti saapua ajoissa – saimme mahtavan telttapaikan omalta, aurinkoiselta rannalta aivan nuotiopaikan vierestä, kun mattimyöhäiset joutuivat jatkamaan pidemmälle puiden siimekseen. Päivän hikoilun jälkeen uskaltauduimme Reddsin kanssa jopa heittämään talviturkit hyiseen lampeen, josta tulikin uusi ennätys! En ole koskaan aiemmin edes harkinnut luonnonvesissä uimista huhtikuussa.



Photo: Emmi-Riika S.Kuva: Emmi-Riika S.



Olisin mielelläni päättänyt tämän postauksen tuohon ylläolevaan auringonlaskukuvaan, mutta inhorealismin ystävänä en halunnut antaa liian ruusuista kuvaa retkestämme kokonaisuutena. Viimeinen aamu nimittäin vietettiin taas virkistävässä kevätsateessa hytisten. Jos tällä retkellä olisi ollut oma teemabiisi, se olisi vain pisaroiden ropinaa telttakankaaseen tymäkän basson höystämänä.


Näihin kuviin, näihin tunnelmiin. Suosittelen sullekin!

Ihmiskokeessa: elämää testirottana

Pitkän matkajuttusarjan jälkeen nyt vaihteeksi jotain ihan muuta! Lähdin alkuvuonna pieneltä osin uteliaisuudesta ja suurelta osin ahneudesta mukaan lääketutkimukseen, jossa roolinani oli toimia kuuliaisena koehenkilönä markkinoille tähtäävälle lääkevalmisteelle. Mitäpä sitä ei kokeilisi uutta matkakassaa kartuttaakseen.

Testirotan rekrytointi

Kaikki alkoi Facebook-mainoksesta, jossa etsittiin vapaaehtoisia osallistujia tutkimukseen. Lähetin sähköpostia annettuun osoitteeseen, ja pian sain vastauksena yksityiskohtaisemman tutkimusesitteen, jossa kerrottiin tutkimuksen kulusta, riskeistä ja korvauksista. Muutamaa päivää myöhemmin tutkimushoitaja teki minulle puhelimitse alkuhaastattelun, jossa arvioitiin soveltuvuuttani koehenkilöksi. Koehenkilön oli oltava mm. tietyn ikäinen, terve, tupakoimaton ja normaalipainoinen, eikä säännöllistä lääkitystä saanut olla. Luotettavan ehkäisyn oli myös oltava kunnossa, sillä tutkimuksen aikana oli ehdottomasti vältettävä raskaaksi tuloa. Lisäksi oli sitouduttava olemaan käyttämättä alkoholia koko tutkimusjakson ajan.

Kysymyspatteristosta selvittyäni minulle varattiin aika puolentoista tunnin alkututkimukseen, johon sisältyivät virtsa- ja verinäytteet, sydänfilmi, pituuden ja painon mittaus, verenpaineen mittaus ja lääkärin tekemä haastattelu. Näytteistä ei löytynyt mitään poikkeavaa, joten osallistumiseni oli näin varmistettu.

Ensimmäinen tutkimuspäivä

Yön pakkasessa ja pimeydessä, ennen kello seitsemää, raahauduin laboratoriolle kylmissäni, väsyneenä ja nälkäisenä – kaltaiselleni yöpalojen ystävälle oli kärsimystä paastota jo iltakymmenestä asti. Ensi töiksemme meitä kaikkia seitsemää osallistujaa pyydettiin jättämään omaisuutemme lukittaviin kaappeihin ja vaihtamaan yllemme jotakin väljää ja mukavaa, mikä käytännössä tarkoitti telttamaista, vaaleanpunaista sairaalapaitaa ja omia verkkareita. Seuraavaksi jonotimme pissimään purkkiin huume- ja raskausseulaa varten hoitajan vahtiessa vessakopin oven takana. Lopuksi kyynärtaipeeseen tökättiin epämukavahkon tuntuinen kanyyli ja kurkusta hulautettiin alas testattava pilleri. Voiko ihanammin päivän enää alkaa!

IMG_20180123_084255Terveellä verrokilla oli tässä varsin sairas olo

Jokaiselle osallistujalle oli varattu oma sairaalasänky, ja suurin osa 13-tuntisesta tutkimuspäivästä kuluikin puolihorroksessa siinä rötkötellessä. Olin ottanut mukaan läppärin ja tenttikirjoja, koska optimistisesti kuvittelin saavani tuon pakkolevon aikana hurjasti opiskeluun liittyviä rästihommia pois päiväjärjestyksestä. Oli muuten väärin kuviteltu, mikä ei liene tulevan kenellekään muulle suurena yllätyksenä. Heti lääkeannoksen nielemisen jälkeen hoitajat alkoivat kiertää vartin välein ottamassa jokaiselta verinäytteitä. Tätä kesti ensimmäiset pari tuntia. Yritäpä keskittyä opiskeluun, kun väsymys painaa, nälkä kiusaa ja joku verenimijä on jatkuvasti ronkkimassa kyynärvarttasi. Tyydyin torkahtelemaan viiden minuutin pätkissä.

Näytteidenottojen välit pitenivät muutaman tunnin jälkeen, mutta ruokaa saimme ensimmäisen kerran vasta puoliltapäivin. Olin viimeksi paastonnut samanlaisen 14 tunnin ikuisuuden verran ainoastaan teiniaikoinani – ja silloinkin vain siksi, koska saatoin välillä nukkua 16 tuntia putkeen. Hiilaripitoinen laitosruoka tuntui hulahtavan suoraan kropan läpi, ja tunnin päästä oli taas huutava nälkä. Seuraava ruokailu oli kuitenkin vasta viideltä. Suklaan- ja salmiakinhimo kalvoi, mutta napostelu oli koko päivän ajan pannassa. Edes kahvia tai teetä ei saanut ottaa. Join vettä nälkääni ja juoksin vessassa.

IMG_20180123_120657Kinkkukiusaus kiusaa taas

Kuvittelin aina, että päikkäreiden nukkuminen maksua vastaan olisi maailman parasta työtä, mutta todellisuudessa makoilu alkoi tympiä ja aiheuttaa heikkoa oloa jo iltapäivällä. Yritin viihdyttää itseäni katsomalla sarjoja, mutta labran wifi oli liian hidas pyörittämään Netflixiä. Kanyyli tuntui ikävältä. Meille oli heti aamusta jaettu Disney-hahmoihin verhoillut pikkupotilaiden kuumavesipullot lievittämään jomotusta, mutta niitä ei riittänyt kaikille. Hoitaja lämmitti ilman jääneille mikrossa kauratyynyjä, ja loppuillan huoneessa leijaili kärventynyt katku, mikä ei ainakaan helpottanut orastavaa päänsärkyäni. Viimeinen näyte otettiin iltakahdeksalta, jonka jälkeen saimme vihdoin luopua kanyyleista loppuviikoksi ja pääsimme kotiin.

Tutkimuksen jatko

Vaikka kanyyleista päästiin, tutkimuspäivää seuraavina kolmena aamuna oli kuitenkin raahauduttava takaisin labraan antamaan pikainen verinäyte. Koko toimitus kesti vain viitisen minuuttia kerrallaan, mutta heräämisen ja lähtemisen raskaus kasvoi aamu aamulta. Viikonloppu ja sitä seuraava taukoviikko tuntuivatkin todelliselta luksukselta, kun mustelmille mennyt kyynärtaive sai lepoa piikeiltä ja itse sain nukkua yli seitsemään.

Seuraavalla tutkimusviikolla sama kaava toistui: toinen tutkimuspäivä oli tarjottuja ruokia myöten identtinen ensimmäisen kanssa, paitsi sillä kertaa palaneen kauran käryltä onneksi vältyttiin. Viimeisenä näytteenottoaamuna “oma” hoitajani oli vaihtunut toiseen, joka bonuksena kipeytti käsivarttani entisestään: piikki luiskahti ensin vinottain hoitajan desinfiointiaineesta liukkaista käsistä, osui sitten johonkin hermooni ja putosi lopuksi lattialle. Vika oli kuulemma minun, kun en osannut olla paikallani. Olin kuitenkin toiminut ammattimaisena neulatyynynä jo kaksi viikkoa eikä kukaan ollut aikaisemmin huomauttanut tästä ongelmastani. Erikoista. Kättä särki koko seuraavan viikon, mutta onneksi pysyvältä haitalta vältyttiin. Tutkimus päättyi lopputarkastukseen, jossa tehtiin samat mittaukset kuin alkutarkastuksessakin.

No mitäs läksit – kannattiko?

Tähän en osaa antaa yksiselitteistä vastausta. Toisaalta oli mielenkiintoista nähdä, kuinka lääketutkimusta tehdään, mutta pelkkä uteliaisuus ei toimisi motivaattorina enää toista kertaa. Olisi myös hurskastelua väittää, että toimin epäitsekkäästi tieteen ja ihmiskunnan hyväksi. Tässä ei ollut kyse minkään mullistavan, uuden syöpälääkkeen kehittelystä, vaan jo pitkään markkinoilla olleen sienilääkkeen rinnakkaisvalmisteen imeytymistutkimuksesta. Se pieni, rahallinen korvaus oli kyllä oman osallistumispäätökseni keskiössä. Jostain kumman syystä kaikki oman ryhmäni koekaniinit olivatkin opiskelijoita.

Korvausten suuruus vaihtelee eri tutkimusten välillä. Osallistujille korvataan ansionmenetykset tutkimuspäivien osalta, tai jos ansiotuloja ei ole, maksetaan KELAn työttömyyspäivärahan suuruista korvausta, eli reilut 30 euroa per päivä. Matkakulut kodin ja tutkimuskeskuksen välillä korvataan myös. Lisäksi tutkimuksen aiheuttamasta “vaivasta ja epämukavuudesta” maksetaan kertakorvaus, jonka suuruus pyörii muutamien satasten paikkeilla. Kannattaa ottaa huomioon, että kaikki korvaukset ovat saajalleen veronalaista tuloa. Esimerkkilaskelma itse saamastani korvauksesta näyttää tältä:

  • Korvaukset tutkimus- ja näytteenottopäiviltä: 8 * 32,40€ = 259,20€
  • Haittakorvaus vaivasta ja epämukavuudesta: 170€
  • Edestakaiset matkakulut kaikilta käyntipäiviltä paikallisbussien hinnaston mukaisesti.

Yhteensä: 429,20€ + matkakulut, miinus verot koko summasta. Ei tällä varsinaisesti rikastumaan pääse. Olin etukäteen laskenut “tuntipalkaksi” kertyvän noin 14 euroa (alku- ja lopputarkastus yhteensä n. 3 h, 2 tutkimuspäivää yhteensä 26 h, 6 verinäytteen antoa à 10 min). En kuitenkaan osannut ennakoida, saati hinnoitella, paastoamisen ja normaalia aikaisempien aamuherätysten arvoa. Kuvittelin myös pystyväni opiskelemaan tehokkaasti “palkan” juostessa. Korvaussumma tuntuikin etukäteen huomattavasti houkuttelevammalta kuin millaiseksi se jälkikäteen osoittautui.

Hieman suuremmille rahoille pääsee, jos osallistuu ikävämpiin tutkimuksiin. Itse valitsin flukonatsolitutkimuksen sen suhteellisen helppouden ja vähäisten riskien vuoksi: ei kuulostanut liian pahalta niellä yhteensä kahta pilleriä yleisesti hyvin siedettyä, reseptivapaata lääkettä, antaa verinäytteitä päälle ja mennä illaksi kotiin. Sivuvaikutuksia en lopulta huomannut lainkaan. Tarjolla oli myös mm. MS-taudin hoidossa käytettävän lääkkeen tutkimusta, mutta onneksi jätin sen väliin. Siinä lääkettä piikitettiin suoraan lihakseen, ja koehenkilöiden tuli jäädä yön yli tarkkailtavaksi tutkimuskeskukseen. Juttelin yhden tällaisen MS-tutkimuksen osallistujan kanssa, ja hän oli viettänyt hyvän aikaa omasta tutkimusvuorokaudestaan kuumehorkassa. Ei kiitos sellaista minulle.

IMG_20180427_143200_01_02Lent my body to science and all I got was this lousy t-shirt

Tässä vielä tiivistettynä:

Mitä? Anna kroppasi tieteen ja suurten lääkefirmojen käyttöön jo eläessäsi.

Miten? Ota suoraan yhteyttä tutkimuksen järjestäjiin. Ainakin Orion ja CRST järjestävät näitä, mutta pikaisella googlauksella löytyy varmasti muitakin.

Miksi? Lisätuloa epätoivoisen persaukisille. Opiskelijat ja työttömät hyötykäyttöön!

Hitchhiking from Northern Sweden to Norway: Abisko-Tromsø

Well, well, well. It’s been a while (!) since I last wrote anything here – all my writing energy was spent on my Bachelor’s thesis. But now that I’ve wrapped up that project, it’s time to finally finish the grand Kungsleden saga. At the end of our hike, we hitchhiked from Abisko to Tromsø, where we rested for a couple of nights before flying back home to our beloved Turku.

Day 7 Continues: Hitchhiking from Abisko to Tromsø

Due to its sparse population and even sparser traffic, it’s easy to assume Northern Sweden would make for terrible hitchhiking territory. However, in our experience it was quite the opposite: our journey from Sweden to Norway was smooth and comfortable. It is possible to catch a train or bus from Abisko to Narvik, and a connecting bus from Narvik to Tromsø. The total price would be around 45-60 EUR per person, and there’s only a handful of daily connections. We managed to save both time and money by hitchhiking.

In the afternoon we left the Abisko mountain station and positioned ourselves by the only road (E10) leading to Narvik, Norway. It didn’t take long for us to catch the first of our four rides, when a father-daughter duo picked us up and dropped us off at the next village, 10 km closer to our destination. In Björkliden we kept our thumbs up for twenty long minutes until a young Norwegian woman stopped her car and told us to get in. Right before the Norwegian border, we stopped for some last-minute grocery shopping before continuing all the way to Bjerkvik, Norway.

There’s a perfect hitchhiking spot right next to the Esso in Bjerkvik, where cars heading north slowly exit a traffic circle to get on the E6. Before we knew it, an older Norwegian gentleman had picked us up and taken us all the way to Nordkjosbotn. On our way he stopped for gas and bought a coffee for Chef and, upon hearing I’m not a fan of coffee, a chocolate bar for me. :) At this point, Mister D. texted Chef to let us know he had made it to Abisko and was ready to party. Sorry D., too late! We were long gone by then. We did invite him to visit us in Turku so we could celebrate again together, but so far he hasn’t taken us up on our offer.

IMG_4287Hitchhiking views in Nordkjosbotn – Santa biking in the river?

Our final hitching spot was where the E6 ends and meets the E8. Again, we were soon picked up by a man from Tromsø who took us all the way to the campground parking lot! His own house was located a bit outside the city, but he said he was happy to make the extra five-kilometre drive for us. He had also used to hitchhike when was younger and wanted to pay it forward. Feeling extremely grateful, we accepted his offer and finally made it to Tromsø Camping, where we put up our tent in the dark. Our plans for the rest of the evening only included a meal and a hot shower, oh the luxury!

Day 8: Touring Tromsø

During the past week, our towels hadn’t completely dried up even once, and on the eighth day our clothes, too, began to exude a hint of an exotic aroma. We decided to make full use of the campground facilities and do a load of laundry while having breakfast. Washing one load cost a whopping 10 EUR, but a clean set of clothes would be worth it. Unfortunately, the price didn’t include any washing detergent! Figuring that a wash without detergent would be better than no wash at all, we put all our textiles through the washer and dryer. Another mistake! The rotten aroma of dirty towels emanating from the dryer filled the entire room and lingered in the air long after we had already slinked away in shame (I checked later). Sorryyyy.

IMG_4335View from the Tromsø bridge connecting the mainland to the city centreIMG_4339Arctic Cathedral

Unwilling to let the laundry disaster discourage us, we set out for the sights and walked a couple kilometres from the camping to the city centre. Chef had managed to break the frames of his glasses, so we visited the first optician we spotted on our way. They just happened to be celebrating 50 years in business, so we got to enjoy some cake and refreshments while waiting for the glasses to be repaired. Perfect timing!

IMG_4328Hustle and bustle in the city centreIMG_4332Feathered street patrolIMG_4330

The cake made for an excellent appetiser before lunch, which was our only chance of eating out budget-wise. We chose the cosy-looking Emma’s Dream Kitchen, where Chef got a taste of whale and I ended up with a fish dish. After this welcome break, we rolled on. Literally.

emmasEmmas Drømmekjøkken

IMG_4308Lunch à la Polaria

The obligatory sights in Tromsø include both the aquarium Polaria and the beer hall of Mack brewery, and naturally we checked both off our list. At Mack’s, Chef ordered the tasting menu which included six (I think?) varieties of beer, while I focused on emptying my pint of cider. Fortunately, we made it to the pub about half an hour before a busload of loud Germans arrived, otherwise it would have been nearly impossible to look around and take in all the decorations.

mackBetter advice for Norway: “keep your life savings, drink water”. Compared to the price list from 1939, the cost of getting wasted had risen ever-so-slightly :)

To finish off the day, we headed to the final, obligatory tourist destination: the Fjellheisen cable car takes visitors to a viewpoint 421 metres above the sea, which boasts terrific views over the city and the surrounding mountain ranges. Once again, our timing was perfect to enjoy the glorious sunset. Unfortunately, I’m not good enough at photography to really do any justice for the majestic natural spectacle we got to experience, but it was definitely worth the price of the cable car ticket (~19 EUR). An excellent end to an excellent trip!

IMG_4350Happy campers. Notice the snack chocolate peeking out of my pocket :D
IMG_4360 IMG_4358


Liftaten Pohjois-Ruotsista Norjaan: Abisko-Tromssa

Lyhyt blogitauko pääsi jälleen hieman (!) venähtämään, kun kaikki kirjoituspaukut kuluivat kandia viimeistellessä. Siitä koitoksesta selvittyäni voinkin nyt vihdoin palata Kungsledenin-reissumme viimeiseen etappiin: vaelluksen päätteeksi liftasimme Abiskosta Tromssaan, jossa lepäilimme muutaman yön ennen paluulentoamme aina yhtä sykähdyttävään Suomen Turkuun.

7. päivä jatkuu: liftaten Abiskosta Tromssaan

Pohjoisimman Ruotsin voisi kuvitella olevan huonoa liftausmaastoa, koska asutusta on minimaalisesti ja autoja kulkee niin harvakseltaan. Oma kokemuksemme oli kuitenkin päinvastainen: pääsimme Abiskosta Norjan puolelle Tromssaan hyvinkin näppärästi ja mukavasti. Samalla säästimme sekä aikaa että rahaa mahdollisiin juna- ja bussimatkoihin verrattuna. (Abiskosta on mahdollista ottaa juna Norjan Narvikiin, josta pääsee jatkamaan bussilla Tromssaan. Hintaa koko matkalle tulee n. 45-60 euroa per matkustaja, ja yhteyksiä on vain muutamia hassu päivässä.)

Iltapäivällä kävelimme siis Abiskon tunturiasemalta muutaman kymmenen metrin matkan ainoan Narvikiin johtavan tien (E10) varrelle. Pian saimme ensimmäisen neljästä kyydistämme, kun lomailemassa ollut isä-tytär-duo vei meidät seuraavaan kylään 10 kilometrin päähän. Björklidenissä heiluttelimme peukkuja parikymmentä pitkää minuuttia, kunnes nuori norjalainen nainen pysäytti autonsa ja nappasi meidät mukaansa. Hänen kanssaan pysähdyimme vielä viime hetken ruokaostoksille ennen rajan ylitystä ja jatkoimme sitten pitkälle Bjerkvikiin asti.

Bjerkvikin Esson vieressä on liikenneympyrä, josta autot lähtevät hitaasti pohjoiseen tietä E6 pitkin – täydellinen liftauspaikka! Ei mennyt aikaakaan, kun vanhempi norjalainen herrasmies nappasi meidät kyytiin ja kuljetti E6-tien loppuun asti Nordkjosbotniin, josta hän jatkoi kanssamme eri suuntaan. Matkalla pysähdyimme huoltoasemalle, jossa mies tarjosi Kokille kahvin ja minulle suklaapatukan, kun kuuli etten juo kahvia. :) Tässä vaiheessa Herra D.:kin laittoi Kokille viestiä, jossa ilmoitti saapuneensa juuri Abiskoon ja olevansa valmis juhlimaan synttäreitään. Sori D., liian myöhäistä! Kutsuimme Deen kyllä kylään meille Turkuun, jotta voisimme juhlia vielä jälkikäteen yhdessä, mutta ainakaan toistaiseksi hän ei ole vielä ymmärtänyt tarttua tarjoukseen.

IMG_4287Liftausmaisemaa Nordkjosbotnissa – pukki jokipyöräilee?

Ilta alkoi hämärtää, kun asetuimme viimeiselle liftauspaikallemme E6 ja E8 -teiden risteykseen. Odotus ei onneksi ollut pitkä, kun tromssalainen mies jo pysähtyi ja tarjosi meille kyydin leirintäalueen parkkipaikalle asti! Mies itse asui hieman kaupungin ulkopuolella, mutta sanoi ajavansa viiden kilometrin ylimääräisen lenkin mielellään, koska hän oli itsekin nuorempana liftannut ja halusi näin pistää hyvän kiertämään. Kiitollisina hyväksyimme tarjouksen ja pääsimme lopulta pykäämään leiriä keskelle Tromso Campingin pimeää telttailualuetta. Loppuillan ohjelmassa meillä olikin enää iltapala ja lämmin suihku, ai että mitä luksusta!

8. päivä: Turistikierros Tromssassa

Pyyhkeemme eivät olleet ehtineet täysin kuivua kertaakaan koko viikon aikana, ja kahdeksantena päivänä vaatteidenkin tuoksahduksessa oli jo mukana ripaus eksotiikkaa. Päätimme siis aamupalan ohessa ottaa leirintäalueen mukavuuksista kaiken hyödyn irti ja pestä koneellisen pyykkiä. Poletti maksoi suolaiset 10 euroa, mutta puhdas vaatekerta olisi sen arvoinen. Harmi vain, ettei poletti sisältänyt pesuainetta! Ajatellen pelkän vesipesun olevan parempi kuin ei pesua ollenkaan, pyöräytimme koko pyykkiläjän pesukoneen kautta kuivuriin. Toinen virhe! Pesutupaan levisi kuivurista rikas likaisten pyyhkeiden aromi, joka viipyili ilmassa vielä pitkään meidän jo paettuamme paikalta (kävin jälkikäteen nuuhkaisemassa). Anteeksi.

IMG_4335Näkymä mannerta ja saarella sijaitsevaa keskustaa yhdistävältä Tromssan sillaltaIMG_4339Arktinen katedraali

Ei-niin-onnistuneen pyykkäyksen jälkeen kävelimme muutaman kilometrin matkan leirintäalueelta keskustaan. Reissun tiimellyksessä Kokin silmälaseista oli päässyt irtoamaan toinen sanka, joten poikkesimme samalla ensimmäiseen vastaantulleeseen optikkoliikkeeseen korjauttamaan niitä. Putiikissa oli juuri silloin sopivasti käynnissä yrityksen 50-vuotisjuhlat, joten saimme korjausta odotellessa maistella täytekakkua ja virvokkeita. Ajoitus 5/5.

IMG_4328Keskustan hulinaa
IMG_4332Siivekäs katupartioitsijaIMG_4330

Täytekakku kävi mukavasta alkupalasta ennen lounasta, joka oli budjetin suhteen ainoa mahdollisuutemme syödä ulkona. Valitsimme lounaspaikaksi houkuttelevan kotoisan Emman unelmakeittiön, jossa Kokki pääsi  maistamaan valasta ja itse päädyin kala-annokseen. Navat ratkeamispisteessä oli hyvä jatkaa turistikierrosta jalkakäytäviä pitkin vyöryen.

emmasEmmas Drømmekjøkken

IMG_4308Lounasaika Polarian tyyliin

Tromssan “pakollisiin” nähtävyyksiin lukeutuu sekä Polaria-akvaario että Mack-panimon kellaripubi, jotka tunnollisesti ruksimme pois listaltamme. Kokki tilasi maistelumenun, joka muistaakseni sisälsi kuutta eri olutlaatua, kun taas itse keskityin siiderituopin tyhjennykseen. Onneksi ehdimme pubiin puolisen tuntia ennen kuin bussilastillinen kovaäänisiä saksalaisia pelmahti paikalle, muuten tungoksessa ei olisi juuri pystynyt katselemaan ympärilleen. IMG_4317

mackPikemminkin “vältä pankkilainaa, juo vettä”  – pientä korotusta oli havaittavissa noihin vuoden 1939 hintoihin :)

Päivän päätteeksi suunnistimme viimeiseen pakolliseen turistirysään: Fjellheisen-kaapelihissi vie kävijän yli 400 metrin korkeuteen näköalapaikalle, josta aukeaa mykistävä panoraamamaisema yli kaupungin ja sitä ympäröivien vuorijonojen. Olimme paikalla sopivasti auringonlaskun aikaan. Ikäväkseni en ole niin hyvä kuvaaja, että räpsyni tekisivät lainkaan oikeutta koko spektaakkelin upeudelle, mutta kokemus oli ehdottomasti hissilipun hinnan  (~19e) arvoinen. Mahtava päätös mahtavalle reissulle!

IMG_4350Tyytyväiset retkeilijät. Huomaa taskusta pilkottava evässuklaalevy :DIMG_4360 IMG_4358


Kungsleden, Part 4: Alesjaure-Abiskojaure-Abisko

Day 6: Alesjaure – Abiskojaure – Almost Abisko

Chef really had the perfect timing to splurge on indoor accommodation. On the fifth night, the temperature dropped well below zero, and by the sixth morning, the nearby mountain tops were covered in a fresh layer of snow. Many campers complained they hadn’t slept much due to the freezing temperature. The only people who seemed happy and well-rested were the few who had been smart enough to pack a fleece liner for their sleeping bag. And of course us, the fat cats from the moneybags section indoors.

After breakfast, we continued on the tried-and-tested splurge track and paid 350 SEK (~35 EUR) each for a boat ride across Lake Alisjávri, which shaved about 5 km off the next leg. The Alesjaure-Abiskojaure leg would have been 21 km of hiking in total – 16 km sounded much better, so we were more than happy to cheat this way. I think I’ve already mentioned how we rejected a similar boat ride offer on the first hiking day at Lake Láddjujávri because it “seemed like a rip-off”. Curiously, we began to appreciate comfort more and more the closer we got to the end of the hike… Of course, our official excuse for being lazy like that was protecting my hurt knee from any extra strain. The dashing Mister D. did not join us on our lazeathon and chose to walk the whole way, so we wished each other good luck and went our separate ways.
IMG_4206 IMG_4204

At the wheel, there was a delightful reindeer herder who told us these boat rides usually form his main income in the summer season. No wonder business is booming: who wouldn’t enjoy the luxury of admiring the scenery from the comfort of a soft seat on a boat speeding across the turquoise lake? We passed by a small village only inhabited in the summer; in late August it was already deserted. We also caught a glimpse of a giant waterfall – I already forgot its name, but I remember the man telling us it’s possible to walk behind it! The waterfall would make a nice day trip destination from Alesjaure. Technically, it would be also possible to pass the waterfall on the way from Alesjaure to Abiskojaure by hiking the eastern side of Alisjávri (Kungsleden follows the western shore). However, that would require some seriously difficult wading where Alisjávri meets Rádujávri. Noobs need not apply, only recommended for experts.

Although the frost had subsided, the weather was still super chilly before noon. Regardless of the cold, I couldn’t stop smiling like a crazy person, all thanks to the amazing hiking poles. My knees were beginning to feel normal, the trail was fairly easy to hike, and we were making fast progress (at least compared to the past few days). This Alesjaure – Abiskojaure leg was my favourite in terms of the scenery, as well.
IMG_4216IMG_4217 IMG_4218

The closer we got to Abiskojaure the more the nature started resembling our own ‘hoods in Finland. The climate in the valley between Abiskojaure and Abisko is unusually warm considering the latitude – there are birch trees growing there! In the picture below, you can see Lake Ábeskojávri looming in the distance. The Abiskojaure huts are located right by the lake.

The valley belongs to the protected Abisko Nature Reserve. Camping is only allowed at three marked locations: the first spot is at the Abiskojaure huts, the second spot by the trail approximately 5 km before Abisko, and the last at the Abisko camping site. The reserve begins approximately 1 km before the Abiskojaure huts. Our guide book recommended setting up camp by a large bridge a few kilometres before the Abiskojaure huts, and sure enough, there were several beautiful spots in a small forest by the river. Chef and I had originally planned to spend the night there, but we got there quite early and weren’t ready to call it a day yet. We decided to continue past the huts and on to the second camping spot, which meant an additional 10 km of hiking.

But first, we had a proper lunch break at the huts. I would have very much liked to buy a can of coke to go with my sandwiches, but the tiny shop had already been conquered by a nightmarish group of indecisive Brits. The ladies sure took their sweet time shopping: Gore-Tex trousers rustling, they kept shuffling between the cash register and the shelves, switching out the products in their grubby hands, and calculating out loud whether the budget of eight people would allow for the purchase of both a chocolate bar and a can of pop, or only one of those. Or maybe neither, or possibly a double amount of each…?  Hrrrnnnnnggghhhh! All this kerfuffle over euro prices in the single digits. It became abundantly clear that I would not be advancing to the cash register until long after my spirit had already left my mummified body. My patience wearing as thin as my body from hunger, I left the queue and pretended water was as good a drink as any. We feasted on our lunch at the yard while mosquitoes feasted on us.

Upon leaving the huts, we ran into Mister D. again. Talk about perfect timing! He was just arriving and going to camp by the huts, but we just wanted to get out of there as fast as possible. So we bid farewell for the second time that day.

Now, I have nothing against roaming birch forests, but after hiking for 24 kilometres we did begin to feel a wee bit tired. According to my calculations, we were nearing the next allowed camping spot – and then got ambushed by the sign pictured below. Huh, two more kilometres? And in the wrong direction? And also uphill?

At this point, a smart hiker would have consulted the guide book and the map once more. However, I had memorised the fact that there were only three possible camping spots within the entire nature reserve, so obviously this had to be one of them. So we dragged ourselves in the direction the sign was pointing at. The path kept getting narrower and ran through a muddy forest in steep uphill, and the promised camping spots were nowhere to be seen. Our slight annoyance quickly turned into sheer rage, but we had already gone too far to turn back. So we kept trudging on while scaring off any living thing within a five-kilometre radius with our loud cussing.

The “two kilometres” suggested by the sign was in reality at least three (hundred). We finally made it out of the cursed forest and into the scenery pictured above. This obviously wasn’t the original camping spot we had been looking for, but it was the camping spot we deserved. It was an old, abandoned campsite! We had accidentally hiked outside of the reserve.

The mood lightened substantially after Chef had managed to feed us both. We realised that making this wrong turn had in fact been a real stroke of luck – the most majestic camping spot of our entire hike was right there, high up, surrounded by mountains, next to a waterfall, with magnificent views over the lake below. I’m so thankful we were too stubborn to give up as soon as we realised our mistake.

Day 7: Almost Abisko – Abisko

Last hiking day! I taped up both of my knees just in case the impending downhill would wreak havoc with them. Then we were off to follow in our own footsteps back to the actual Kungsleden. Back down on the right trail, one of the rivers had dried up but the forest was flooded. Pictured below are the outhouses close to our planned camping spot – camping higher up really hadn’t been a bad thing at all.
IMG_4265 IMG_4267IMG_4273

The rest or the trail was wide and extremely easy to hike – so easy that it became boring. Could we just finish already! Now I understand why so many people recommend starting the hike in Abisko: this birch forest highway would make for a nice, soft landing to the gruesome hike ahead. Finishing in Abisko means the hike ends in a bit of an anticlimax, at least terrain-wise.
IMG_4275IMG_4278 IMG_4277

There are several “meditation spots” along Dag Hammarskjöldsleden. These spots always feature some kind of an aphorism carved in stone. The last meditation spot is pictured above. Carved in stone or not, this one I have to disagree with: den längsta resan är faktiskt Kungsleden.

Never mind my complaints about the anticlimactic finish line – we really felt on top of the world upon finally reaching the Abisko mountain station! It was simply exhilarating. 108 km of physical and mental challenges and we made it! We also scored high on the relationship-testing aspect of this all: we did not fight once during the entire week (which is unheard of).
IMG_4284IMG_4285 IMG_4286

The enormous mountain station, located by Lake Torne, seemed almost like a hotel, but the decoration still made it feel cosy. Our arrival could have been timed better, though: at two in the afternoon, lunch had just ended and the restaurant would not be open again until six in the evening. We didn’t end up staying for long: only for the time it took us to prepare a quick snack and reply to all the accumulated messages from the past week. Then we were off again, this time aiming to hitch-hike to Tromsø, Norway.