Sveti Stefan: Montenegron kultapossukerho

IMG_20180623_155227

Sveti Stefanin piskuinen saari Adrianmeren rannikolla on huhupuheiden mukaan Montenegron kuvatuin kohde. Balkanin-matkaa suunnitellessa onkin lähes mahdoton välttyä niiltä miljoonilta suosituksilta ja hehkutuksilta, jotka ylistävät paikkaa pakolliseksi nähtävyydeksi jokaiselle Montenegron-kävijälle. Historian havinaa kapeilla mukulakivikaduilla, huolella entisöityjä kyläasumuksia, laadukasta ruokaa, turkoosia vettä ja vaaleanpunaista hiekkarantaa, ahh kuinka taivaallista, sydänsydän! Ja kuulostaahan se helkkarin houkuttelevalta, kun sen noin muotoilee. Näppärästi vähemmälle huomiolle näissä ihkutuksissa jää usein se fakta, ettei saarelle ole tavallisella tallaajalla minkäänlaista asiaa.

Luksushotelliketju Aman on vallannut viiden tähden lonkeroineen koko saaren, ja ainoastaan hotellin asiakkaat pääsevät portista sisään ja lipumaan ylväästi pitkin saarta ja manteretta yhdistävää kapeaa maakaistaletta. Tai harva heistäkään taitaa rasittaa itseään kävelemällä tuota muutaman kymmenen metrin etäisyyttä omin jaloin – tummennetuin lasein varustetut ökymaasturit sahasivat ohikulkiessani edestakaisin portin ja saaren väliä. Töykeät portinvartijat huolehtivat siitä, ettei rahvas vahingossakaan pääse saastuttamaan luksussaaren laatuilmaa.

IMG_20180623_162003

Joissakin Sveti Stefan -rakkaudentunnustuksissa jaellaan sellaista ovelaakin ovelampaa vinkkiä, että tavallinen köyhälistö voisi kiertää normaali-ihmisten pääsykieltoa tekemällä pöytävarauksen hotellin ravintolaan, jolloin pääsy saarelle avautuu kuin taikaiskusta. En tiedä, ovatko näiden vinkkien julkaisijat tosissaan tai edes täysin järjissään. Millainen lasku onkaan tiedossa ravintolassa, jos hotellin yökohtaiset huonehinnat kelluvat jossain 850-6000+ euron haarukassa, mitäpä lottoatte? Enkä usko vesilasillisen aivan riittävän tilaukseksi, mikäli aikoo tuonne illastavien kultapossukerholaisten sekaan soluttautua.

IMG_20180623_161645

Sitten se “vaaleanpunainen ranta”. Sopivassa valossa rannan pikkukivet toki taittavat hieman pinkkiin, mutta että ihan vaaleanpunainen ranta? Kuka päästi mainostoimiston jonnet irti? Saaren molemmin puolin avautuu kivasti kaartuvaa rantaviivaa, mutta vain toinen puoliskoista on peruspirkkojen ja -penttien ulottuvilla. Ja se on muuten tupaten täynnä se puolisko, eikä bassobaarien muovituoleista vapaata vyöhykettä juuri ole kuin rannan kaukaisimmassa, kivikkoisimmassa nurkassa. Ei varmaankaan tule tässä vaiheessa kenellekään yllätyksenä, että se parempi, hiekkainen rantapuolisko on varattu hotellin vieraille. Sen verran luksusrannalla on kuitenkin tehty myönnytyksiä, että edulliseen sadan euron hintaan kuka tahansa voi lunastaa itselleen oikeuden pötkötellä hetken verran eliitin rantatuoleilla. Tonnin sakko taas räpsähtää niille, jotka yrittävät pulahtaa unelmarannalta uimaan pulittamatta sitä saturaista. Vieläkö Sveti Stefan houkuttelee vieraanvaraisuudellaan?

IMG_20180623_162043Pala parasta Montenegroa vain yhden perheen käytössä

Yksi yleisimmistä Sveti Stefanin ökymeininkiä puolustelevista argumenteista on se, että katsominen on jokaiselle ilmaista: saarta pääsee kuka tahansa tollukka toljottelemaan, kunhan ymmärtää pitää sopivan hajuraon parempaan väkeen. Itseäni vain ihmetyttää, miksi lomalaisia ylipäänsä jaksaa kiinnostaa norkoilla portin takana vakoilemassa rikkaiden touhuja? Elävätkö ihmiset siinä toivossa, että sieltä vahingossa tipahtaisi murunen yltäkylläisyyttä muillekin? Ehkä kyseessä on sama porukka, joka tapittaa Kardashianien metkuja televisiosta? En ymmärrä.

IMG_20180623_163813Lompakon vähimmäispaksuus: ei mahdu taskuun

Kävin itse katsastamassa paikan, koska se löytyy niin monelta Montenegro Top 5 -listalta, ja tämä katkera vuodatus on suoraa seurausta surkeasti hukatusta lomapäivän puolikkaasta. Tuntuu hurjalta, että ylistetty historiallinen kohde ja pitkät pätkät hiekkarantaa voidaan niin täysin sulkea tavalliselta kansalta. Käytäntö on kuitenkin ainakin toistaiseksi laillinen, ja kukapa minä olen sekaantumaan Montenegron politiikkaan. Täytyyhän miljonääreille sallia omat temmellyskenttänsä, vai mitä?

Yhden pyynnön kuitenkin esittäisin: voitaisiinko kaikki yhteisesti jo lopettaa se ylenpalttinen Sveti Stefanin ylistys jokaisen reissuliisan ykköskohteena? Todellisuudessa sinne ovat tervetulleita vain hyvin, hyvin harvat ja valitut.

Muut suomenkieliset jutut Montenegron-matkasta löydät täältä: Montenegro18FI

Budjettiloma Montenegrossa, osa 4: Petrovac (ja ripaus Bečićiä ja Budvaa)

IMG_20180622_140603Parveke merinäkymin, Apartments & Rooms Vjera, Petrovac

7. päivä: Petrovac ja sen kolme rantaa

Ahkeran vuorten rinteillä hikoilun jälkeen oli aika vaihtaa merimaisemiin. Olin etukäteen valinnut reissun yhdeksi rantalomakohteeksi Petrovacin, koska sitä oli kehuttu kauniiksi ja uneliaaksi pikkukyläksi ilman minkäänlaista yöelämää – täydellinen vaihtoehto kaltaiselleni henkiselle eläkeläiselle! Matka välillä Žabljak-Podgorica-Sutomore-Petrovac käsitti kaksi eri bussiyhteyttä ja yhden junamatkan, mutta olin silti perillä jo alkuiltapäivästä.

Petrovacissa ei ole hostelleja, mutta ankeista yhden hengen huoneista edullisimman olisi saanut alle 20 eurolla per yö. Tällä kertaa päätin kuitenkin pistää elämän risaiseksi ja sijoittaa huimat 90 euroa viikonlopun majoitukseen huoneistohotellissa, jossa sain käyttööni kokonaisen yksiön omalla keittiöllä ja kylpyhuoneella. Päätöksen sinetöi koko asunnon levyinen parveke, jolta avautui huikea näkymä Adrianmerelle. Siellä kelpasi kuivattaa pyykkejä.

IMG_20180622_154018Aina yhtä fiksua matkustaa tuhansia kilometrejä vain kuvatakseen kissoja

Petrovac olikin kaikkea mitä toivoin: rantaa, rauhaa, kapeita pikkukatuja ja kauniita maisemia. Myös kauppoja, ravintoloita ja sekalaisia nutellalettukioskeja löytyi riittävä valikoima. Oikein pätevä eläkeläis- ja hermolepokohde siis. Parasta kylässä on ehdottomasti sen kolme rantaa: rantabulevardin “kyläranta”, Lučice ja Bujarica. Testasin kaikki kolme heti ensimmäisenä päivänä.

IMG_20180622_155007Keskustan perusranta aivan palvelujen ja ravintoloiden vieressä. Vuokrattavia rantatuoleja ja -varjoja, vesiskoottereita ja muita härpäkkeitä.

IMG_20180622_171902Lučice: pieni rannanpätkä suojaisassa poukamassa 10 minuutin kävelymatkan päässä keskustasta. Ruokaa ja juomaa saa kehutusta, kohtuuhintaisesta rantabaarista.

IMG_20180622_173403Buljarica: neljä kilometriä rauhallista rantaa kaukana kaikesta

Ei liene vaikea arvata, että näistä kolmesta Buljarica oli ehdoton suosikkini. Montenegrossa suurin osa yleisistä rannoista on rantabaarien hallinnoimia, mikä käytännössä tarkoittaa sitä, että niillä on maksettava päivävuokraa aurinkotuoleista ja -varjoista ja kuunneltava DJ:n huonolla maulla valitsemaa bassojytkettä. Laki määrää baarit jättämään pienet kaistaleet rannoista vapaiksi myös ilmaista pyyhkeiden levitystä varten, mutta usein nämä ilmaiset alueet ovat niin täynnä, että hiekkaa (tai yleisemmin pikkukiviä) ei juurikaan pyyhkeiden alta näy. Siksi Buljarica onkin niin upea: suurin osa rannasta on vielä luonnontilassa, ja “oman”, aution pätkän rantaa voi saada helposti, jos vain jaksaa kävellä kilometrin pidemmälle kuin muut.

IMG_20180622_183534

Buljarican alkupää sijaitsee noin puolen tunnin kukkulaisen kävelymatkan päässä Petrovacin keskustasta. Rannan alkupuoliskolla on pieni aurinkotuolien keskittymä ja muutama baari, mutta kaukaisempi pääty on vapaata niin palveluista kuin ihmisistäkin. Autiopätkälle suuntaavan kannattaa kuitenkin varautua siihen, että rannan keskiosilla on lyhyt, rajattu nudistialue. Itse en tätä tiennyt – kunnes yhtäkkiä ja yllättäen huomasinkin jo tuijottavani suoraan pyllistelevän sedän ruskeaan silmään. Olin sillä kertaa kuitenkin hakemassa hieman erilaisia maisemia, joten jatkoin matkaa vielä puolisen kilometriä. Lopulta löysin sopivan tukikohdan meressä polskimiselle ja auringonlaskun ihailulle. Kuinka ihanaa olikaan olla tekemättä yhtään mitään sen kummempaa.

IMG_20180622_194359__01

8. päivä: Bečići, Budva, ja Perazic Do -rannan hylätty hotelli As

Kahdeksannen päivän ensimmäisen puoliskon käytin oikeasti Sveti Stefanissa, mutta kirjoitan siitä seuraavaksi vielä oman, erillisen postauksen. Tässä yhteydessä en kehtaa tämän enempää edes mainita koko paikkaa, koska se ökylä ei ole budjettilomaa nähnytkään.

Päädyin alkuillasta kuljeskelemaan Bečićin ja Budvan rantojen läpi ennen paluutani Petrovaciin. En edes väitä tutustuneeni kumpaiseenkaan kohteeseen sen paremmin, mutta ensivaikutelman perusteella en usko menettäneeni mitään. Bečićissä ei taida oikeasti asua kukaan, koska koko ranta-alue näytti olevan pelkkää hotellia hotellin perään. Vaikka ranta oli pitkä, oli se myös aivan täyteen ammuttu ja sitä kautta omaan makuuni todella ahdistava. Kohdetta taidetaan markkinoida ensisijaisesti venäläisille, koska esimerkiksi monet ravintoloiden kylteistä olivat jopa pelkästään venäjänkielisiä.

IMG_20180623_171626Bečići
IMG_20180623_171940Bečićin parasta antia: kukkaloiston nielaisema rantatalo

Budva ei säväyttänyt Bečićiä enempää: vieri viereen ahdetut Coca-Cola- ja Tuborg-aurinkovarjot pilaavat maiseman, ja bassojen jyminä äänimaiseman. En tosin jaksanut enää vierailla vanhassa kaupungissa, ehkä siellä olisi ollut jotain nähtävääkin?

IMG_20180623_182409Budvan rantaa, vanha kaupunki taka-alalla

Ei, kyllä Petrovac on Budvan seudun rantakohteista se kirkkain tähti kaikilla mittareilla – paitsi jos tykkää örveltää rantabaareissa. Silloin onkin parasta pysyä poissa tärvelemästä Petrovacin rauhaa meiltä eläkeläisiltä. Korjasin hieman hukkaan heitetyn päivän tekemällä iltalenkin Petrovacista kohti Perazic Do -rantaa. Puolen tunnin yhdensuuntainen kävelyreitti on osittain huikeaa merimaisemaa, osittain pelottavaa tunnelia. Mukavan tasapainoinen yhdistelmä siis.

IMG_20180623_203723Ihan OK lenkkipolku
IMG_20180623_203240Maisemia matkan varreltaIMG_20180623_204132Tälle rannalle pääsee vain veneellä tai kiipeämällä kohtisuoraa vuorenseinämää alas
IMG_20180623_205603Tästä tunnelin päästä sisään…IMG_20180623_204706ja tästä ulos

IMG_20180623_204714Hylätty hotelli As

Perazic Don rantaa varjostaa rakennusvaiheessa hylätyn hotellin mahtipontinen runko. Jos tämä olisi saatu valmiiksi, paikka olisi varmasti järisyttävän upea! Uimaan tuolta ei nyt helposti pääse, koska ranta koostuu jättimäisistä kivenlohkareista ja sekalaisista betonipalikoista, jotka ovat ilmeisesti jääneet sinne kun hotellin rakentaminen keskeytettiin. Ranta vaikutti kuitenkin olevan suosittu istuskelupaikka auringonlaskun aikaan, eikä aivan suotta: megalomaaninen autiohotelli loi sinne aivan omanlaisensa tunnelman, ja taivaan värit liukuivat pastellisesta hehkuvan oranssiin. Tätä lenkkiä ei kannata Petrovacissa jättää väliin!

IMG_20180623_204252

Lue muutkin saman reissut tekstit täältä suomeksi: Montenegro18FI

Budjettiloma Montenegrossa, osa 3: Bobotov Kuk & Crno jezero Durmitorin kansallispuistossa

5. päivä: Bobotov Kuk, Durmitorin kansallispuisto

Bobotov Kuk (2523 m) on ainakin virallisesti Montenegron korkein huippu, minkä ansiosta se onkin erityisen houkutteleva vaelluskohde kaltaiselleni ylioptimistiselle harrastelijalle. Hyvänä päivänä Montenegron katolta voi kuulemma nähdä koko maan ja lisäksi pitkälle Serbiaan ja Albaniaan. En tosin ollut alun perin suunnitellut yrittäväni Bobon huiputusta lainkaan, mutta epäonnistuneesta Planinican-vaelluksesta sisuuntuneena päätin lähteä kokeilemaan. Pikaisen googlauksen perusteella Boboa suositellaan lähes poikkeuksetta vain kokeneille vuoristohirmuille sen muutamien hankalahkojen kiipeilyosuuksien vuoksi, mutta löysin myös blogitekstin, jonka kirjoittaja oli kiivennyt huipulle läskipohjatennareissaan. Jos tennarityttö pärjäsi, niin miksei sitten vaelluskengitetty laiskiainenkin.

 IMG_20180620_063847Tämäkin vaellus alkoi Mustalta järveltä anivarhain aamun usvassa
IMG_20180620_065645Joku Predator-rapu suoraan painajaisistani, hrrrrr. Missä pää, missä peräsin? 

Tällä kertaa olin tilapäisessä mielenhäiriössä liikkeellä jo aamukuudelta, mistä oli toki se etu, ettei korruptoitunut viiksisetä ollut vielä ehtinyt puiston lippuluukulle kohottamaan verenpainettani. Ensimmäiset pari tuntia kuluivat jälleen tutuissa merkeissä jyrkkää metsäpolkua kavuten ja hyttysiä hätistellen. Sitten aivan yllättäen puut ja ötökät vain katosivat ja horisontissa alkoi siintää vuorenhuippuja, ja mikä parasta, myös sinistä taivasta! Olin ylläristä niin onnellinen, että alkoi naurattaa, ja siinä hirnuessani jokin kamikaze-kärpänen otti saman tien kurssin kohti suutani ja sukelsi syvälle henkitorveeni. Jatkoin matkaa elegantisti kröhien.

IMG_20180620_080927KärppiväijyIMG_20180620_082330Kaljateltta Dinäärialppien tapaan – kyllä, keskeltä ei mitään olisi voinut ostaa olutta
IMG_20180620_082548 Nyt aletaan päästä asiaan! Bobo-reitti kiemurtelee kuvan oikeaa laitaa ylöspäin

Rinteellä laiduntaneet lampaat määkivät tarmokkaasti ohi kulkiessani. Määintä ja kaulakellojen kolina yhdistyivät upeaksi sinfoniaksi, joka kaikui ympäröivien vuorten seinämillä paahtaessani eteen- ja ylöspäin. Sain kaverikseni myös uteliaan vuorivuohen, joka aikansa seuraili raskasta kulkuani ja hyppelehti sitten ketterästi horisonttiin aivan kuin näyttäen mallia oikeaoppisesta kiipeilytekniikasta.

IMG_20180620_082729Kaverikuva: me, myself and the mountainsIMG_20180620_083117Ei kannata kovasti kompastella, pyllymäki alas on pitkä
IMG_20180620_085606Tätä kavutessa tarkeneeIMG_20180620_092743Etsi kuvasta lumen osittain peittämät reittimerkit. Haukankatse tulisi tarpeeseen, mutta onneksi piilareilla voi huijata!

IMG_20180620_093910Sielunmaisemaa: en keksi mitään sykähdyttävämpää
IMG_20180620_094028_01Onhan tämmöinen nyt aika vaikuttavaa?!IMG_20180620_094037Onni löytyy yksinäiseltä vuoristopolultaIMG_20180620_102353Eisssss… Ei tätä paskaa! Ei nyt! Ei näin!

Maisemat olivat kuin sadusta, ja onnentunne läikähteli rinnassani… Kunnes kulkuni pysähtyi tähän valtavaan lumimassaan, joka peitti merkityn reitin kokonaan näkyvistä. Bobotov Kuk kohosi suoraan edessä, niin lähellä mutta kuitenkin niin kaukana. Nämä viimeiset osuudet ovat jo valmiiksi todella jyrkkää nousua, ja nyt olisi pitänyt puskea suoraan ylös pitkin sileää lumiseinämää? Toki vielä ilman asianmukaisia varusteita. Liukastelin kinosten keskeltä pilkottaneiden reittimerkkien perässä niin pitkälle kuin pystyin, kunnes seuraavaa ei enää näkynyt missään. Epätoivo alkoi kuplia pintaan, ja harkitsin vakavasti kääntyväni takaisin. Tuntui, että tämän nousun yrittäminen olisi aivan liian vaarallista – suorastaan puhdasta typeryyttä.

IMG_20180620_103236Kuvassa rinne näyttää huomattavasti loivemmalta kuin se todellisuudessa oli

Velloin hetken itsesäälissä ja aloin katsella sopivaa alasmenoreittiä. Sitten huomasin alhaalla laaksossa liikettä. Yleensä paras vaelluspäivä on sellainen, jona en näe muita ihmisiä lainkaan, mutta tämä oli iloinen poikkeus sääntöön. Kaksi muurahaismaista hahmoa lähestyi masistelupaikkaani hyvää vauhtia!

IMG_20180620_105231_2Huomaatko kulkijat?IMG_20180620_105231_circleViimeistään nyt?

Pariskunta, Nick ja Ann Coloradosta, ei tullutkaan koko matkaa luokseni viimeisen näkyvän reittimerkin kohdalle, vaan alkoi kiivetä tarmokkaasti suoraan ylös kohti satulaa. Jos nuo kerran typerehtivät, niin kyllä minäkin! ‘MURICA! Hämähäkkeilin pikavauhtia rinnettä sivusuunnassa päästäkseni peesailemaan jonon jatkoksi ennen kuin yllätysoppaani katoaisivat näkyvistä. Pikaisten esittäytymisten jälkeen jatkoimme matkaa kolmisin Nickin pitäessä kärkeä. Nousu oli rehellisesti sanoen todella pelottava: jouduimme kiipeilemään irtokivillä ylös lähes kohtisuoralta tuntunutta seinämää. Otteet piti katsoa todella tarkkaan – yksikin lipsahdus johtaisi helposti siihen, että vyöryisi itse kivien mukana pitkän alamäen takaisin laakson pohjalle. Ei siinä varmaankaan kuollut olisi, mutta osumaa olisi kuitenkin päässyt ottamaan enemmän kuin tarpeeksi. Ikäni puissa ja seinillä apinoineena en kuitenkaan ymmärtänyt pelätä aivan niin paljoa kuin olisi ehkä kannattanut. Kiipeämiseni tuntui irtonaisesta alustasta huolimatta melko varmalta. Ehkä se johtui adrenaliinista. Yksin en silti olisi uskaltanut.

IMG_20180620_115517Hauska osuus lumen ja kallioseinämän välisessä rakosessa

Pelottavan puolituntisen ja toisen hieman vähemmän kuumottavan puolituntisen kiipeilyn jälkeen pääsimme vihdoin perille. Voi pojat, Bobo ei petä! Vaikka pilviä pyöri yläpuolellamme, näkymät huipulta olivat niistä huolimatta aivan toista luokkaa kuin edellispäivän sumussa. Tämän on oltava kokonaisuudessaan Montenegron hienoin vaellusreitti. Onneksi uskalsin.

IMG_20180620_122936Reunalla – loistavaa tunnelmaa
IMG_20180620_122859Pätkä kuljetusta reitistä näkyvissä kaukana alhaalla
IMG_20180620_123355Vieraskirja/todistusaineistoIMG_20180620_123839Reunalla – kaunis on maailma

Nick ja Ann kävivät huipulla vain kääntymässä ja suuntasivat saman tien takaisin alas. Coloradossa kuolee joka vuosi ihmisiä, jotka onnistuvat jäämään vuorille jumiin ukkosella, joten ymmärrettävästi huipun pikapyörähdyksestä on tullut heille tapa. Itse en osannut pelätä muutamien hassujen hattarapilvien tiivistymistä, vaan jättäydyin suosiolla jälkeen ja pidin kaikessa rauhassa lounastauon maisemia ihaillen.

Paluumatka samaa reittiä pitkin ei tullut kysymykseen, en ole niin itsetuhoinen. Olimme toki ylös kivutessa leikitelleet sillä ajatuksella, että repun sadesuojaa voisi käyttää pulkkana ja lasketella sen päällä alas lumista rinnettä takaisin kohti Žabljakia. Wheeee! Sitten muistin, ettei omasta Haglöfsistäni edes löydy moista high tech -varustetta. Onneksi Bobon toiselta puolelta pääsee pois myös vaihtoehtoista reittiä kohti Sedloa. Sedlon puolella matka on tunteja lyhyempi, mutta samalla jyrkempi. Rasitusvammaa rasitusvamman päälle tiedossa, polvi tykkää! Tärkeintä kuitenkin oli, että sieltä lumi oli jo ehtinyt suurimmaksi osaksi sulaa. Tiesin, koska olimme kysyneet tätä huipulla tapaamiltamme saksalaisilta. Minä, Nick ja Ann olimmekin ainoita typeryksiä, jotka sinä kesäkuisena päivänä kiipesivät Bobolle Žabljakin pitkää reittiä. Kerrankos sitä.

IMG_20180620_124057Vuorenseinämään pultatut vaijerit auttavat huipulle kiipeämisessä ja sieltä laskeutumisessa. Tämä osuus ei tuntunut yhtä hurjalta kuin miltä se näyttää.

IMG_20180620_133838Lisää vaijereita, vaikka ilmankin pärjäisi jo

IMG_20180620_135013Houkuttelevan näköinen uimapaikka – kunnes muistaa sen turkoosin veden tulevan ympäriltä sulavasta lumesta. Hrrrr.

IMG_20180620_135557
Jos jotakin pitäisi katsella loppuikäni, katselisin tätäIMG_20180620_140844Mitkä muodot!
IMG_20180620_150346Sedlon näköalapaikka ja autotie jo aivan nurkan takana

Tämän paluureitin huono puoli on se, että Sedlo sijaitsee 17 kilometrin päässä Žabljakista, mikä tietysti tarkoittaa ylimääräisiä logistisia hankaluuksia autottomille kulkijoille. Olin kuitenkin luottavaisin mielin – ainahan voisi soittaa taksin, ellei liftaten pääsisi kulkemaan takaisin majapaikkaan. Kaikki huoli olikin turhaa: ylläolevassa kuvassa näkyy punapukuinen slovakialaispariskunta, jonka kyydissä pääsin kauniisti kysymällä mukavasti ja nopeasti takaisin kylään. En edes uskaltaisi itse autoilla näillä kaksisuuntaisilla mutta yhden auton levyisillä serpentiiniteillä. Onneksi muut uskaltavat. Kaikin puolin onnistuneesta päivästä kiitos Montenegro, kiitos USA, kiitos Slovakia!

IMG_20180620_151801

6. päivä: Crno jezero, Durmitorin kansallispuisto

Aikani kansallispuiston kupeessa oli tulossa päätökseensä. Tällä kertaa päätin oikeasti lepuuttaa polveani ja kävellä vain Mustalle järvelle asti, missä suunnittelin loikoilevani eväiden turvin pitkälle iltapäivään. Olin siihen mennessä nähnyt järven vain aamu-usvassa ja iltapäivän sateessa ja harmaudessa. Täyteen loistoonsa tuo Montenegron helmi pääsee vasta auringonpaisteessa. En osannut ottaa kuvia, joissa kirkkaanturkoosi vesi ja järven idyllinen ympäristö pääsisivät täysin oikeuksiinsa, mutta tässä silti kokoelma parhaita yrityksiäni.

IMG_20180621_122117

IMG_20180621_121429

Yllättäen polven lepuutus pääsi hieman unohtumaan, kun innostuin kulkemaan puolentoista tunnin lenkin järven ympäri. Tästä ei kannata jäädä paitsi, jos näille nurkille eksyy! Reitin varrelle, toinen toistaan hienommille näköalapaikoille, on ripoteltu penkkejä, joilla todella kelpaa jyrsiä eväitään.
IMG_20180621_121929

IMG_20180621_125125
IMG_20180621_130544

IMG_20180621_131547
IMG_20180621_131612

IMG_20180621_131707Laamareppuun mahtuu juuri sopivasti murkinaaIMG_20180621_133858

Polven lepuutus unohtui lopullisesti siinä vaiheessa, kun innostuin kävelemään toisen puolitoistatuntisen metsäpolkua pitkin kohti Savin Kukin hiihtohissiä, jolla pääsisin vielä kerran (kivuttomasti!) uuden vuoren huipulle. Välittömästi hissin ala-asemalle selvittyäni mustia pilviä kerääntyi kuin taikaiskusta huipun ympärille, ja sitten alkoi jyristä. Kovaa. Palasin pikavauhtia takaisin järvelle.

IMG_20180621_144818Kolmen tunnin lisäkävelyn saldo: näin lehmän, lehmä näki minut.

Järveltä oli vielä kolmen vartin kävelymatka majapaikkaani. Olin onneksi pakannut kertakäyttösadetakin laamareppuuni kaiken varalta, ja sille tuli todella käyttöä. Taivas repesi ja ympärillä salamoi, kun kuljin puolijuoksua tienviertä kohti kylää. Kuulin takaani askeleita ja tapasin toisen uitetun kulkijan. Ana-Marija oli eksynyt metsäpolulla matkalla leiripaikastaan järvelle, ja pyrki nyt palaamaan autotietä pitkin takaisin. Turistibussien kuskit eivät saa kuljettaa ulkopuolisia, mutta pian viereemme pysähtyi kolme vanhempaa paikallista herrasmiestä, jotka käskivät meidät kyytiin. Pienen auton takapenkillä oli tiivis, mutta iloinen tunnelma. Herrat jättivät minut pitserian kohdalla kyydistä, ja olivat kuulemma vieneet Ana-Marijan viereisen kylän leirintäalueelle asti! Aika ystävällistä.

Lue muutkin saman reissun tekstit suomeksi täältä: Montenegro18FI

Budjettiloma Montenegrossa, osa 2: Durmitorin kansallispuisto ja Planinica Fail Trail

IMG_20180620_060331

3. päivä: Žabljak 

Kolmannen lomapäivän aamuna matkustin opiskelijahintaisella bussilipulla (6€) Žabljakin vuoristokylään. Kahden ja puolen tunnin minibussimatkalla ei päässyt pitkästymään, koska Montenegron maisemien ihailuun olisi todella vaikea väsyä. Žabljak itsessään ei tehnyt suurta vaikutusta: kylä koostuu Durmitorin kansallispuistoon johtavan tien varteen rakennetuista taloista ja hotelleista, joista osa on hylätty jo rakennusvaiheessa. Kylästä löytyy ruokakauppa, posti ja urheiluvarusteliike, sekä kourallinen mukiinmeneviä ravintoloita. Toisin sanoin, kyllä niissä ennemmin syö kuin selkäänsä ottaa, mutta siihen se taitaa jäädäkin. Ruokatarjonta sopii mättö på mättö -henkisille lihansyöjille vallan mainiosti, mutta mistään erityisistä makuelämyksistä on turha haaveilla. Postin aukion pizzeriasta sain parhaan kiekon ja vieläpä sopuhintaan 4,50€, mutta muut testaamani syöttölät olivat kaikki jonkinasteisia pettymyksiä. Ei tänne kyllä itse kylän vuoksi matkustetakaan.

IMG_20180618_161440Durmitorin kansallispuisto: paras ja kenties ainoa syy matkustaa Žabljakiin

Olin perillä vasta puolenpäivän jälkeen, eikä sää vaikuttanut enää optimaaliselta ulkoilun suhteen. Vietinkin loput sadepäivästä Hotelli Soan ravintolan maisemaikkunoiden äärellä paikallisia viinejä maistellen. Ei ollenkaan huono päivä maanantaiksi.

IMG_20180618_164301

IMG_20180618_162003Soan ikkunoista näkee paitsi kansallispuistoon myös viereisen, hylätyn hotellin pihalle.
IMG_20180618_170634Kyllä, tuo on ihkaelävä hevonen hengailemassa rapistuneen kummitushotellin terassilla.IMG_20180618_172316Sama kaveri.
IMG_20180619_071040Poutaa luvassa!

4. päivä: Durmitorin kansallispuisto, Planinica (aka Fail Trail)

Neljännen päivän aamuna, täysin tapojeni vastaisesti, olin kansallispuiston portilla intoa puhkuen heti aamuseitsemän jälkeen. Olin kuullut, että viiden tunnin vaelluksen päässä olevalta Planinicalta olisi kertakaikkisen upeat maisemat joka suuntaan, joten halusin varata reitille koko päivän. Puiston sisäänkäynnin lipunmyyntikopissa päivysti tuima setä, jolta pyysin kolmen päivän pääsylipun. Tarjosin maksuksi Visaa, jota mies ei kuitenkaan huolinut, vaikka korttimaksulaite näytti olevan normaalisti päällä. Hän vaati minulta maksun käteisenä ja vaihtorahatkin kaivoi oman taskunsa pohjalta. Kuitin perään ei kannattanut edes kysyä. Vaikka pyrinkin yleensä matkustamaan pienellä budjetilla, kansallispuistojen pääsymaksut maksaisin enemmän kuin mielelläni, jos lipputulot vain menisivät niiden puistojen ylläpitoon eivätkä paksujen setien viiksivaharahastoihin. Tästä Suuresta Vääryydestä tulistuneena harpoin pikavauhtia pois lippukopilta – ja astuin saman tien tuoreuttaan höyryävään koiranpaskaan. Päivä siis alkoi yhtä hienosti kuin se tulisi jatkumaan.

IMG_20180619_074027Utuinen Crno jezero ennen turistibussien saapumista

Puiston suosituin turistirysä on maaginen Crno jezero, Mustan vuoren Musta järvi, joka nimestään huolimatta hehkuu turkoosin eri sävyissä. Kävijöitä riittää, sillä kymmenet turistibussit vyöryvät päivittäin aivan puiston portin viereen, ja portilta taas pääsee kävelemään järvelle noin kymmenessä minuutissa pitkin leveää, asfaltoitua tietä. Aamuseitsemältä siellä ei kuitenkaan ollut lisäkseni ketään muita, joten sain nauttia aamupalaevääni täydellisessä rauhassa ja hiljaisuudessa. Tämän lyhyen luksushetken jälkeen kaikki alkoikin taas mennä pieleen.

IMG_20180619_153809Jätä molemmat oikealle osoittavat merkit huomiotta ja jatka suoraan eteenpäin

Sanotaan, että Durmitorin vaellusreitit ovat hyvin merkittyjä. Ehkä niin, mutta ne kaikki on merkitty samalla punavalkoisella symbolilla. Opaskyltit ovat myös välillä hämmentäviä ja/tai varsin mielikuvituksellisissa paikoissa puoliksi piilossa. Kun reitille pääsee, siellä on helppo pysyä, mutta risteävien polkujen kohdalla on oltava tarkkana. Tai ainakin tarkempana kuin minä. Tuhlasin heti alkuun tunnin kävellen ympyrää, kun käännyin liian aikaisin oikealle ylläolevan kuvan risteyksessä.

IMG_20180619_085854 Tämä ei ollut oikea tieIMG_20180619_091634

Kun olin vihdoin löytänyt oikealle polulle, seuraava vitsaus iski: metsässä oli kostean yön jäljiltä aivan tuhottomasti hyttysiä, joista jok’ikinen hyökkäsi hikisenä puhisevan laiskiaisbuffetin kimppuun. Pysähtyä ei voinut sekunniksikaan, ellei sitten halunnut pökertyä verenhukkaan. Verenimijöitä huitoessani ja kirotessani kävelin jälleen vahingossa yhden risteyksen ohi ja päädyin umpikujaan, jossa odotti vieläkin suurempi hyttysparvi. Jouduin taas palaamaan omia jälkiäni takaisin.

IMG_20180619_093454Tästä ei tietenkään jatketa suoraan. Bongaa minimaalinen reittimerkki vasemman reunan kivestä (opaskyltti oli mutkan takana, puskan peitossa).

IMG_20180619_100202Taas yksi hyttysten vahvistusjoukkojen väijytyspaikka

IMG_20180619_104037

Sain hyttysiltä rauhaa vasta muutaman tunnin kiipeämisen jälkeen, kun metsikkö lopulta harveni ja muuttui lumiläiskien peittämäksi tasangoksi. Tässä vaiheessa taivaan olisi sääennusteen mukaan pitänyt jo alkaa kirkastua, mutta näinhän ei tietenkään todellisuudessa tapahtunut.

IMG_20180619_105002Kai tämäkin on yksi tapa merkitä reittiIMG_20180619_105656Kun vielä olin nuori ja naiivi ja jaksoin uskoa kaikkeen hyvään ja kirkkaaseen taivaaseen
IMG_20180619_105348Ja kauniisiin kukkasiinIMG_20180619_110517Massiivisia lumikraatereita matkan varrelta
IMG_20180619_112304 Näyttää kaikelta muulta paitsi kirkastuvalta taivaaltaIMG_20180619_112940Kevyttä sumua, väistyy varmasti ihan just heti kohta
IMG_20180619_120215PuskatunneliIMG_20180619_120129Ryömimässä

Planinicalle oli enää noin parinkymmenen minuutin matka, kun tuuli alkoi voimistua. Sitten alkoi sataa. Näkyvyys heikkeni entisestään, enkä todella halunnut poiketa merkityltä reitiltä. Reitti kulki tiheiden puskien läpi, ja ainoa vaihtoehto oli ryömiä niiden oksien alta. Mudassa ryvettyneenä ja sateesta ja tuulesta viluisena pääsin vihdoin määränpäähäni Planinicalle…

IMG_20180619_120951

…Ja löysin sieltä vain mutaan tökätyn kepin ja sumua silmänkantamattomiin. Ne upeiksi mainostetut maisemat saattavat kauniina päivänä olla olemassa tai sitten eivät. Tämä reissu oli kuitenkin yhtä tyhjän kanssa, Sumujumalat suosivat minua vähän turhankin lämpimästi. Ei auttanut kuin palata takaisin hyttysten syötiksi.

IMG_20180619_121644HUOH.
IMG_20180619_121304VieraskirjaIMG_20180619_123225Maisemat jossain sumuverhon takana. Ehkä.

IMG_20180619_123440Pitkän paluumatkan alkuIMG_20180619_125940Edelleen paluumatkalla
IMG_20180619_150244Lisää mutaa, ihanaa!

Päivän saldona oli siis korruptiota, paskaa, eksymistä, tuskaa, sumua, sadetta, tuulta, vilua, mutaa, hikeä ja verta, eikä lainkaan maisemia. Kirsikkana kakussa myös polveni vanha rasitusvamma teki loisteliaan comebackin tuon yhdentoista tunnin tuskailun ansiosta. Joskus olisi ihan hyvä varata pehmeä lasku näihin urheilulomiin, mutta minkäs teet: tyhmästä päästä kärsii koko laiskis.

IMG_20180619_152807

Koko päivän parasta antia oli tämä paluumatkan näköalapaikka Mustan järven rannalla, jonne olisin voinut päästä myös mukavasti bussilla muiden turistien mukana. Kannatti(ko) hikoilla.

Lue muutkin saman reissun tekstit suomeksi täältä: Montenegro18FI

Budjettiloma Montenegrossa, osa 1: Podgorica ja päiväretki Skutarijärvelle

Kesälomakohteeni valikoituu perinteisesti kahden kriteerin perusteella: kohteessa on oltava vuoria ja sen hintatason täytyy sopia kevyelle laiskiaiskukkarolle. Viime kesän trendikohde Montenegro täyttää kriteereistä molemmat, joten tänä vuonna suuntasin sinne kahdeksi viikoksi (kunnon perässähiihtäjän tavoin – hipsterithän ovat jo hylänneet Mustan Vuoren ja matkustavat tänä kesänä sen naapuriin Albaniaan). Reissuuni sisältyi niin vuoristovaellusta, rantalomailua kuin kaupunkikierroksia, ja rahaa paloi kokonaisuudessaan reilusti alle tonni. Vahva suositus muillekin tarjoushaukoille! Avaan budjettia tarkemmin heti, kun olen saanut varsinaisen matkakertomuksen julkaistua.

Hostel Q Podgorica

Loman ensimmäiset kolme yötä vietin Montenegron pääkaupungissa Podgoricassa. Majapaikkana toimi ihana Hostel Q, jonka ainoa huono puoli oli sijainti kaukana keskustasta olevassa lähiössä. Naapurusto oli toki rauhallinen, mutta kolmen kilometrin kävelymatka ihmisten ilmoille oli varsin puuduttava. Taksilla olisi päässyt edestakaisin noin viidellä eurolla, mikä oli kuitenkin jo kolmasosan verran majoituksen yökohtaisesta hinnasta. Samalla rahalla ja vähemmällä vaivalla olisi yöpynyt aivan keskustassa. Jos haluaa tutustua uusiin ihmisiin, jokin muu hostelli saattaa myös olla otollisempi siihen tarkoitukseen – Hostel Q:ssa on vain muutama makuusali ja pari yksityishuonetta, ja ihmiset viettivät aikaa pääosin omissa oloissaan. Voin kuitenkin suositella paikkaa omaa rauhaa ja riippumattoja kaipaaville.

IMG_20180616_091455Makuusalien viihtyisä terassi vuoristonäkymällä

IMG_20180616_090948Aamiais- ja olohuone. Välipalaksi sai napata viikunoita hostellin puutarhasta!

IMG_20180616_091127Bingovinkki omiin viisuvalvojaisiin

IMG_20180617_172827Parasta pitkän päivän päätteeksi: lötköttely puutarhan riippumatoissa

1. päivä: päiväretki Skutarijärvelle ja pulahdus Adrianmereen

Ensimmäisenä kokonaisena lomapäivänä matkustin Skutarijärven (Skadar-järven) kansallispuistoon. Podgorica on kätevä tukikohta erilaisille päiväretkille, koska bussi- ja junayhteydet eri puolille piskuista maata ovat sieltä erinomaiset. Varsinaista junaverkostoa maasta ei tosin löydy, vaan lähinnä yksi edestakaisin sahaava junalinja. Euron junalipulla matkustin Virpazarin kylään, josta löytyy yksi sisäänkäynti kansallispuistoon. Ensin oli kuitenkin selviydyttävä juna-asemalta kylän keskustaan. Olisin halunnut adoptoida kaikki asemalla pyörineet kulkukoirat, varsinkin yhden pienen reppanan, jota isommat kiusasivat. :(

IMG_20180616_111639IMG_20180616_112254
IMG_20180616_144144

Montenegrossa ei taideta oikein ymmärtää jalkakäytävien päälle – ilmeisesti kaikki autoilevat aivan lyhyimmätkin matkat? Tasapainoilin vilkkaan valtatien ja rautatien välisellä betonikorokkeella reilun puolen kilometrin verran, kun muutakaan järkevää kulkureittiä kylään ei ollut näkyvissä. Tien reunalla oli kylttejä, jotka pyysivät hidastamaan saukkojen tienylityspaikan kohdalla, mutta kaaharit tuskin ehtivät edes vilkaista niitä, saati sitten tien laidassa keikkuvaa laiskiaista.

Ahdistus iski heti kylään päästyäni yli-innokkaiden veneretkikauppiaiden muodossa.

“Hey, lady! HEY! Want a boat ride? Kayaking? Hiking? Taxi? Hey, HELLO! Anything? I can take you anywhere! HEY! Just give me ten euros!

Minulta eivät sillä kertaa saaneet kuin ikävän mulkaisun. Oikeastihan kymmenen euroa muutaman tunnin veneretkestä upeissa maisemissa on loistohinta, mutta aggressiivinen myyntitapa karkoitti viimeisetkin osallistumishalut. Mikäli ei ole liikkeellä omalla autolla, jokin näistä tyrkyllä olevista retkistä olisi todennäköisesti paras tapa tutustua kansallispuistoon ja saada vierailusta mahdollisimman paljon irti. Olisinpa itsekin ymmärtänyt tehdä hieman ennakkotutkimusta ja varautua tähän mahdollisuuteen. Nyt yllättäen iholle käyneiden takiaisten aiheuttamassa ärsytyksessä halusin vain mahdollisimman pian pois heidän näköpiiristään. En myöskään halunnut päätyä tällaisen kaupparatsun kanssa yksin veneeseen – viime kerralla vastaavassa tilanteessa jouduin katsomaan kipparin kännykästä videota parittelevista kilpikonnista maisemien sijaan.

IMG_20180616_115932Ensivilkaisulla apokalyptinen maisema – ötökät eivät kuitenkaan sataneet taivaalta, vaan hengailivat rauhassa valtavassa verkossaan

Päätin tehdä muutaman tunnin kävelyretken naapurikylään Godinjeen. Skutarijärven ympäri kulkee kapea, mutkitteleva autotie, jota pitkin kuljin itsekin. Liikennettä ei onneksi ollut kuin nimeksi, ja maisemat paranivat jatkuvasti mitä korkeammalle pääsin. Heti myös helpotti, kun kukaan ei enää yrittänyt myydä minulle mitään.
IMG_20180616_120712 IMG_20180616_123606
IMG_20180616_135154

roskat

Godinjessa törmäsin paikallisten epäviralliseen kaatopaikkaan aivan tien vieressä – käytäntö, jota pyrittiin suitsimaan EU:n valistuskylteillä. Samanlaisia roskaläjiä (ja kylttejä) pystyi ajoittain bongailemaan myös junan ikkunasta.  Toivottavasti kyltit purevat tulevaisuudessa! Tässä taitaa olla kyseessä myös kotikonnuilta tuttu ilmiö: ihmiset eivät vain osaa täysin arvostaa kaikkea hienoa, mitä heidän ympärillään on.

IMG_20180616_134426

Yksittäisestä roskavuoresta huolimatta suurin osa maisemasta oli kuin postikortista. Veneretkellä vuoria olisi päässyt näkemään hieman eri vinkkelistä, mutta olin kyllä ihan tyytyväinen myös ylläolevan kuvan evästaukomaisemiin. Auringonpaahteessa kävelyn päätteeksi halusin vielä uimaan, mutta parhaat rannat olivat automatkan päässä eikä busseja oman ymmärrykseni mukaan kulje tuolla kuin joidenkin harvojen järvenrantakylien välillä. Jätin hikipallerona liftaamisen myöhemmälle ja palasin jalkaisin Virpazariin. Koska päivää oli vielä jäljellä ja julkinen liikenne lähes ilmaista, hyppäsin hetken mielijohteesta taas junaan, jolla jatkoin Adrianmeren rannalle asti. Lippu maksoi jälleen vain euron.

IMG_20180616_161320Jalankulkutie Sutomoren juna-asemalta alas rannalle – ei polvivaivaisille!

IMG_20180616_181028Huomaa sateenkaari!

Jäin kyydistä Sutomoressa, koska Google Maps näytti sen olevan ensimmäinen aivan meren rannalla sijaitseva junapysäkki. Sutomore koostuu käytännössä yhdestä pitkästä rantakadusta, jonka varrella on turistin hyvä lyllertää. Ja tietysti itse uimarannasta, jonka pikkukivet hierovat kivasti jalkapohjia. Sain pikavisiitilläni sellaisen käsityksen, että tässä on erityisesti paikallisten suosima rantalomakohde. Samankaltaisia rantakyliä on varmasti kolmetoista tusinassa, mutta omiin tarkoituksiini se sopi täydellisesti: pääsin vilvoittelemaan kirkkaaseen meriveteen ennen illan ukkosmyrskyä, enkä muuta enää kaivannutkaan. Kahden euron paluumatkalla Podgoricaan ehdin sitten tuijotella ulos junan ikkunasta koko rahalla. Vaikkei olisi edes menossa mihinkään, Montenegrossa junamatkailu kannattaa jo pelkkien uskomattomien maisemien vuoksi.

IMG_20180616_183728 IMG_20180616_183550Kyllä, tämäkin kuva on räpsitty suoraan junan ikkunasta

2. päivä: kaupunkikierros Podgoricassa

Sääennuste oli toisena päivänä huono koko maahan. Olin alun perin suunnitellut ottavani junan toiseen suuntaan kohti Biogradska Goran kansallispuistoa, koska sitä reittiä moni on kehunut koko Euroopan hienoimmaksi maisemiltaan. Vaellus kansallispuiston vuoristossa olisi kuitenkin ollut todella typerä idea kovalla sateella ja ukkosella, joten pitkin hampain siirryin B-suunnitelmaan ja vietin päivän pääkaupungin rajallisia nähtävyyksiä kiertäen.

IMG_20180617_133647Ensivaikutelma: onpas hiljaista

IMG_20180617_134019Ei presidentinlinna, vaan arkisen kaupunginhallituksen pytinkiIMG_20180617_153020SuosikkisähkökaappiIMG_20180617_133043Hyvä, pojat!IMG_20180617_133059Taas riehutaanIMG_20180617_133128Onko tämä nyt sitä sissimarkkinointia? T: Tradenomi IMG_20180617_151223Tykkään tuosta ovelasti luimistelevasta, viiksekkäästä otuksestaIMG_20180617_133259Tämä selittääkin paljon paikallista ajotyyliä!IMG_20180617_134433Jotakin draamaa selvästi meneilläänIMG_20180617_134831Pääkaupungille pakollinen Tärkeä Setä Hevosen Selässä ™ -patsas
IMG_20180617_160040Suomenkin lähiöistä saisi löytyä hieman runsaammin kukkia ja muuta viidakkoaIMG_20180617_140523SuosikkisuihkulähdeIMG_20180617_142524Opasteiden määrästä päätellen tämä kellotorni on vanhan kaupungin päänähtävyysIMG_20180617_143306Pönötti siellä muitakin tornejaIMG_20180617_143824Sähköverkon anatomiaaIMG_20180617_150313Sedät kiipeävät huisin korkealleIMG_20180617_150724Kuten kotona Turussa, myös Podgoricassa parasta on kaupunkia halkova joki

Puolikas päivä riitti mainiosti kaupungin kiertelyyn, loppuajan pakoilin sadetta puun alla hostellin riippumatossa. Ei tästä kyllä varsinaista kaupunkilomakohdetta saa millään väännettyä, mutta toimii sadepäivänä.

Lue muutkin saman reissun tekstit suomeksi täältä: Montenegro18FI

Vapputelttailua Nuuksion kansallispuistossa

IMG_20180429_122249

Tänä vuonna juhlistin vappua hieman perinteisestä poikkeavissa tunnelmissa, kun lähdimme nelihenkisen Hallituksen voimin telttaretkelle Nuuksion kansallispuistoon. Kyseessä oli kaikin puolin nappisuoritus: retki ajoittui viimeiseen sateiseen viikonloppuun ennen toukokuun helleaaltoa, ja olin myös huomaamattani onnistunut räpeltämään väärät asetukset päälle kännykkäkameraani. Huomasin virheen vasta purkaessani kuvia läppärille, joten nyt päästäänkin nauttimaan rakeisesta ysärilaadusta! Onneksi seura sentään oli juuri sitä mitä pitikin.

Olemme aikaisemmin käyneet samalla porukalla retkeilemässä jo Repoveden kansallispuistossa. Tutustuisin mielelläni vaikka kaikkiin muihinkin Suomen kansallispuistoihin, mutta moni reissu on jäänyt tekemättä oman auton puuttuessa. Nuuksio valikoituikin retkikohteeksemme mm. siksi, koska sinne pääsee helposti myös bussilla. Lisätietoa: http://www.luontoon.fi/nuuksio

IMG_20180429_195346IMG_20180429_200418

Ensimmäiseksi yöksi pystytimme leirin Holma-Saarijärven nuotiopaikan kupeeseen, jossa saimme olla kaikessa rauhassa seuraavan aamun koiranulkoiluttajien saapumiseen asti. Alun perin olimme suunnitelleet yöpyvämme Mustalammen teltta-alueella, mutta siellä ihmisiä kuhisi kuin muurahaisia pesässä – varmaankin parkkipaikkojen ja bussipysäkin läheisyydestä johtuen. Oli toki jokseenkin liikuttavaa, kuinka innoissaan turistijoukot jonottivat Pohjolan eksotiikkaa huokuvan halkoliiterin edessä omaa vuoroaan poseerata kirves olalla kameralle, mutta ei sitä tohinaa olisi koko iltaa jaksanut seurata. Kannatti kävellä hieman pidemmälle luonnon helmaan. Leirin pystytyksen jälkeen kävelimme iltahämärissä vielä Siikaniemeen ja takaisin hakemaan Emminkin mukaan kokoustamaan.

Emmin blogista löytyy kattavampi raportti samasta retkestä, ja mikä hienointa: ajoissa julkaistuna! Tällä laiskiaisblogissa julkaisut tapahtuvat yleensä tällaisella puolentoista kuukauden viiveellä, vaikka kovasti pyrinkin skarppaamaan. :)

Sateesta viis, iltanuotiolla on aina hyvä olla.

Vappuaaton aamuna sumu väistyi auringon tieltä ja saimme pientä esimakua tulevasta toukokuusta. Päivän ohjelmassa oli urheilua, eli kävelyä ristiin rastiin puistoa rinkat selässä. Vaikka Nuuksio on kansallispuistoksi varsin kompakti, kyllä sielläkin halutessaan pääsee ihan mukaviin askelmittarilukemiin, ainakin jos Reddsin älykelloon on luottamista. Parin päivän aikana taisi mennä 40 kilometriä rikki, ellen aivan väärin muista. On myös vaikuttavaa, miten monenlaista maastoa ja sammakkokonserttia niin pienelle alueelle voi mahtua.

IMG_20180430_143347

IMG_20180430_143631

IMG_20180430_153738_01

IMG_20180430_160830

IMG_20180430_175051

Kuljimme Kattilaan asti, jossa pienimuotoisen eksyksissä harhailun jälkeen pääsimme ihailemaan hiidenkirnua (tai Reddsin sanoin “pyhää reikää”), jonka mukaan alue on nimetty. Hämärien muistikuvieni mukaan olisin tätä ennen nähnyt hiidenkirnun vain kerran elämässäni joskus alakoulun luokkaretkellä, mutta siitä nyt on jo ikuisuus tai parikin. Kummasti sellainen pieni, pyöreä kolo kalliossa edelleen jaksaa säväyttää.

IMG_20180430_180341

IMG_20180430_180725

IMG_20180430_181245

Varsinaisen vappuleirin pystytimme merkittyjen reittien ulkopuolella sijaitsevalle Iso-Holmalle, joka opasteiden puutteesta huolimatta vaikutti varsin suositulta leiripaikalta. Kannatti saapua ajoissa – saimme mahtavan telttapaikan omalta, aurinkoiselta rannalta aivan nuotiopaikan vierestä, kun mattimyöhäiset joutuivat jatkamaan pidemmälle puiden siimekseen. Päivän hikoilun jälkeen uskaltauduimme Reddsin kanssa jopa heittämään talviturkit hyiseen lampeen, josta tulikin uusi ennätys! En ole koskaan aiemmin edes harkinnut luonnonvesissä uimista huhtikuussa.

IMG_20180430_191650

IMG_20180430_193759

Photo: Emmi-Riika S.Kuva: Emmi-Riika S.

IMG_20180430_202048

IMG_20180430_214123

Olisin mielelläni päättänyt tämän postauksen tuohon ylläolevaan auringonlaskukuvaan, mutta inhorealismin ystävänä en halunnut antaa liian ruusuista kuvaa retkestämme kokonaisuutena. Viimeinen aamu nimittäin vietettiin taas virkistävässä kevätsateessa hytisten. Jos tällä retkellä olisi ollut oma teemabiisi, se olisi vain pisaroiden ropinaa telttakankaaseen tymäkän basson höystämänä.

 IMG_20180501_090013HUOH.

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin. Suosittelen sullekin!

Ihmiskokeessa: elämää testirottana

Pitkän matkajuttusarjan jälkeen nyt vaihteeksi jotain ihan muuta! Lähdin alkuvuonna pieneltä osin uteliaisuudesta ja suurelta osin ahneudesta mukaan lääketutkimukseen, jossa roolinani oli toimia kuuliaisena koehenkilönä markkinoille tähtäävälle lääkevalmisteelle. Mitäpä sitä ei kokeilisi uutta matkakassaa kartuttaakseen.

Testirotan rekrytointi

Kaikki alkoi Facebook-mainoksesta, jossa etsittiin vapaaehtoisia osallistujia tutkimukseen. Lähetin sähköpostia annettuun osoitteeseen, ja pian sain vastauksena yksityiskohtaisemman tutkimusesitteen, jossa kerrottiin tutkimuksen kulusta, riskeistä ja korvauksista. Muutamaa päivää myöhemmin tutkimushoitaja teki minulle puhelimitse alkuhaastattelun, jossa arvioitiin soveltuvuuttani koehenkilöksi. Koehenkilön oli oltava mm. tietyn ikäinen, terve, tupakoimaton ja normaalipainoinen, eikä säännöllistä lääkitystä saanut olla. Luotettavan ehkäisyn oli myös oltava kunnossa, sillä tutkimuksen aikana oli ehdottomasti vältettävä raskaaksi tuloa. Lisäksi oli sitouduttava olemaan käyttämättä alkoholia koko tutkimusjakson ajan.

Kysymyspatteristosta selvittyäni minulle varattiin aika puolentoista tunnin alkututkimukseen, johon sisältyivät virtsa- ja verinäytteet, sydänfilmi, pituuden ja painon mittaus, verenpaineen mittaus ja lääkärin tekemä haastattelu. Näytteistä ei löytynyt mitään poikkeavaa, joten osallistumiseni oli näin varmistettu.

Ensimmäinen tutkimuspäivä

Yön pakkasessa ja pimeydessä, ennen kello seitsemää, raahauduin laboratoriolle kylmissäni, väsyneenä ja nälkäisenä – kaltaiselleni yöpalojen ystävälle oli kärsimystä paastota jo iltakymmenestä asti. Ensi töiksemme meitä kaikkia seitsemää osallistujaa pyydettiin jättämään omaisuutemme lukittaviin kaappeihin ja vaihtamaan yllemme jotakin väljää ja mukavaa, mikä käytännössä tarkoitti telttamaista, vaaleanpunaista sairaalapaitaa ja omia verkkareita. Seuraavaksi jonotimme pissimään purkkiin huume- ja raskausseulaa varten hoitajan vahtiessa vessakopin oven takana. Lopuksi kyynärtaipeeseen tökättiin epämukavahkon tuntuinen kanyyli ja kurkusta hulautettiin alas testattava pilleri. Voiko ihanammin päivän enää alkaa!

IMG_20180123_084255Terveellä verrokilla oli tässä varsin sairas olo

Jokaiselle osallistujalle oli varattu oma sairaalasänky, ja suurin osa 13-tuntisesta tutkimuspäivästä kuluikin puolihorroksessa siinä rötkötellessä. Olin ottanut mukaan läppärin ja tenttikirjoja, koska optimistisesti kuvittelin saavani tuon pakkolevon aikana hurjasti opiskeluun liittyviä rästihommia pois päiväjärjestyksestä. Oli muuten väärin kuviteltu, mikä ei liene tulevan kenellekään muulle suurena yllätyksenä. Heti lääkeannoksen nielemisen jälkeen hoitajat alkoivat kiertää vartin välein ottamassa jokaiselta verinäytteitä. Tätä kesti ensimmäiset pari tuntia. Yritäpä keskittyä opiskeluun, kun väsymys painaa, nälkä kiusaa ja joku verenimijä on jatkuvasti ronkkimassa kyynärvarttasi. Tyydyin torkahtelemaan viiden minuutin pätkissä.

Näytteidenottojen välit pitenivät muutaman tunnin jälkeen, mutta ruokaa saimme ensimmäisen kerran vasta puoliltapäivin. Olin viimeksi paastonnut samanlaisen 14 tunnin ikuisuuden verran ainoastaan teiniaikoinani – ja silloinkin vain siksi, koska saatoin välillä nukkua 16 tuntia putkeen. Hiilaripitoinen laitosruoka tuntui hulahtavan suoraan kropan läpi, ja tunnin päästä oli taas huutava nälkä. Seuraava ruokailu oli kuitenkin vasta viideltä. Suklaan- ja salmiakinhimo kalvoi, mutta napostelu oli koko päivän ajan pannassa. Edes kahvia tai teetä ei saanut ottaa. Join vettä nälkääni ja juoksin vessassa.

IMG_20180123_120657Kinkkukiusaus kiusaa taas

Kuvittelin aina, että päikkäreiden nukkuminen maksua vastaan olisi maailman parasta työtä, mutta todellisuudessa makoilu alkoi tympiä ja aiheuttaa heikkoa oloa jo iltapäivällä. Yritin viihdyttää itseäni katsomalla sarjoja, mutta labran wifi oli liian hidas pyörittämään Netflixiä. Kanyyli tuntui ikävältä. Meille oli heti aamusta jaettu Disney-hahmoihin verhoillut pikkupotilaiden kuumavesipullot lievittämään jomotusta, mutta niitä ei riittänyt kaikille. Hoitaja lämmitti ilman jääneille mikrossa kauratyynyjä, ja loppuillan huoneessa leijaili kärventynyt katku, mikä ei ainakaan helpottanut orastavaa päänsärkyäni. Viimeinen näyte otettiin iltakahdeksalta, jonka jälkeen saimme vihdoin luopua kanyyleista loppuviikoksi ja pääsimme kotiin.

Tutkimuksen jatko

Vaikka kanyyleista päästiin, tutkimuspäivää seuraavina kolmena aamuna oli kuitenkin raahauduttava takaisin labraan antamaan pikainen verinäyte. Koko toimitus kesti vain viitisen minuuttia kerrallaan, mutta heräämisen ja lähtemisen raskaus kasvoi aamu aamulta. Viikonloppu ja sitä seuraava taukoviikko tuntuivatkin todelliselta luksukselta, kun mustelmille mennyt kyynärtaive sai lepoa piikeiltä ja itse sain nukkua yli seitsemään.

Seuraavalla tutkimusviikolla sama kaava toistui: toinen tutkimuspäivä oli tarjottuja ruokia myöten identtinen ensimmäisen kanssa, paitsi sillä kertaa palaneen kauran käryltä onneksi vältyttiin. Viimeisenä näytteenottoaamuna “oma” hoitajani oli vaihtunut toiseen, joka bonuksena kipeytti käsivarttani entisestään: piikki luiskahti ensin vinottain hoitajan desinfiointiaineesta liukkaista käsistä, osui sitten johonkin hermooni ja putosi lopuksi lattialle. Vika oli kuulemma minun, kun en osannut olla paikallani. Olin kuitenkin toiminut ammattimaisena neulatyynynä jo kaksi viikkoa eikä kukaan ollut aikaisemmin huomauttanut tästä ongelmastani. Erikoista. Kättä särki koko seuraavan viikon, mutta onneksi pysyvältä haitalta vältyttiin. Tutkimus päättyi lopputarkastukseen, jossa tehtiin samat mittaukset kuin alkutarkastuksessakin.

No mitäs läksit – kannattiko?

Tähän en osaa antaa yksiselitteistä vastausta. Toisaalta oli mielenkiintoista nähdä, kuinka lääketutkimusta tehdään, mutta pelkkä uteliaisuus ei toimisi motivaattorina enää toista kertaa. Olisi myös hurskastelua väittää, että toimin epäitsekkäästi tieteen ja ihmiskunnan hyväksi. Tässä ei ollut kyse minkään mullistavan, uuden syöpälääkkeen kehittelystä, vaan jo pitkään markkinoilla olleen sienilääkkeen rinnakkaisvalmisteen imeytymistutkimuksesta. Se pieni, rahallinen korvaus oli kyllä oman osallistumispäätökseni keskiössä. Jostain kumman syystä kaikki oman ryhmäni koekaniinit olivatkin opiskelijoita.

Korvausten suuruus vaihtelee eri tutkimusten välillä. Osallistujille korvataan ansionmenetykset tutkimuspäivien osalta, tai jos ansiotuloja ei ole, maksetaan KELAn työttömyyspäivärahan suuruista korvausta, eli reilut 30 euroa per päivä. Matkakulut kodin ja tutkimuskeskuksen välillä korvataan myös. Lisäksi tutkimuksen aiheuttamasta “vaivasta ja epämukavuudesta” maksetaan kertakorvaus, jonka suuruus pyörii muutamien satasten paikkeilla. Kannattaa ottaa huomioon, että kaikki korvaukset ovat saajalleen veronalaista tuloa. Esimerkkilaskelma itse saamastani korvauksesta näyttää tältä:

  • Korvaukset tutkimus- ja näytteenottopäiviltä: 8 * 32,40€ = 259,20€
  • Haittakorvaus vaivasta ja epämukavuudesta: 170€
  • Edestakaiset matkakulut kaikilta käyntipäiviltä paikallisbussien hinnaston mukaisesti.

Yhteensä: 429,20€ + matkakulut, miinus verot koko summasta. Ei tällä varsinaisesti rikastumaan pääse. Olin etukäteen laskenut “tuntipalkaksi” kertyvän noin 14 euroa (alku- ja lopputarkastus yhteensä n. 3 h, 2 tutkimuspäivää yhteensä 26 h, 6 verinäytteen antoa à 10 min). En kuitenkaan osannut ennakoida, saati hinnoitella, paastoamisen ja normaalia aikaisempien aamuherätysten arvoa. Kuvittelin myös pystyväni opiskelemaan tehokkaasti “palkan” juostessa. Korvaussumma tuntuikin etukäteen huomattavasti houkuttelevammalta kuin millaiseksi se jälkikäteen osoittautui.

Hieman suuremmille rahoille pääsee, jos osallistuu ikävämpiin tutkimuksiin. Itse valitsin flukonatsolitutkimuksen sen suhteellisen helppouden ja vähäisten riskien vuoksi: ei kuulostanut liian pahalta niellä yhteensä kahta pilleriä yleisesti hyvin siedettyä, reseptivapaata lääkettä, antaa verinäytteitä päälle ja mennä illaksi kotiin. Sivuvaikutuksia en lopulta huomannut lainkaan. Tarjolla oli myös mm. MS-taudin hoidossa käytettävän lääkkeen tutkimusta, mutta onneksi jätin sen väliin. Siinä lääkettä piikitettiin suoraan lihakseen, ja koehenkilöiden tuli jäädä yön yli tarkkailtavaksi tutkimuskeskukseen. Juttelin yhden tällaisen MS-tutkimuksen osallistujan kanssa, ja hän oli viettänyt hyvän aikaa omasta tutkimusvuorokaudestaan kuumehorkassa. Ei kiitos sellaista minulle.

IMG_20180427_143200_01_02Lent my body to science and all I got was this lousy t-shirt

Tässä vielä tiivistettynä:

Mitä? Anna kroppasi tieteen ja suurten lääkefirmojen käyttöön jo eläessäsi.

Miten? Ota suoraan yhteyttä tutkimuksen järjestäjiin. Ainakin Orion ja CRST järjestävät näitä, mutta pikaisella googlauksella löytyy varmasti muitakin.

Miksi? Lisätuloa epätoivoisen persaukisille. Opiskelijat ja työttömät hyötykäyttöön!