Ensimmäisen päivän lämmittelylenkistä reipastuneena ja vaelluskartan inspiroimana päätin kohottaa rimaa perjantaille. Juhannusaatosta kehkeytyi lopulta varsinainen Ei menny niinku Strömsössä -teemapäivä, mitä en aamupäivästä osannut vielä aavistaa.
En ollut huomannut pakata minkäänlaista hattua mukaani, ja ainoat shortsini valuivat pesuvettä parvekkeella vielä aamulla. Lähdin siis ensi töikseni Mayrhofenin lukuisiin urheiluliikkeisiin varusteiden täydennystä etsimään. Shoppaillessa vierähti muutama minuutti liian kauan, ja jouduin nappaamaan suunniteltua myöhäisemmän junan kohti Zell am Zillerin kylää.
Zellin rautatieasemalta lähdin suunnistamaan kohti Rosenalmbahn-vaijerihissiä. Kävelymatka oli yllättävän pitkä, varsinkin kun eksyin umpikujiin niitä kuuluisia “oikoteitä” kulkiessani. Saavuin ala-asemalle sopivasti viisi minuuttia henkilökunnan lounastauon alkamisesta. Odottelin taas reilun puolituntisen, kunnes hissi vihdoin nytkähti liikkeelle ja kyyditsi minut 1744 metrin korkeuteen.
Rosenalmin yläasemalla kiinnitin ensimmäisenä huomioni lehmänkellojen riemastuttavaan kilkatukseen ympäri rinteitä. Ilma ylhäällä oli edelleen lämmin mutta mukavan raikas, toisin kuin painostava kuumuus alhaalla laaksossa. Lähdin seuraamaan hyvin merkittyä reittiä ylemmäs vuorelle. Ajatuksenani oli tehdä muutaman tunnin lenkki ja palata sitten takaisin ennen hissin sulkemista.
Olin hankkinut elämäni ensimmäiset varsinaiset vaelluskengät vasta viikkoa aikaisemmin, enkä siis ehtinyt ajaa niitä kunnolla sisään ennen tositoimiin ryhtymistä. Matkan varrella virtasi onneksi viileitä vuoristopuroja, joissa huljuttelin rasittuneita jalkojani aina tilaisuuden tullen. Siitä huolimatta Compeedille tuli käyttöä jo menomatkalla.
Kaikki aamupäivällä kasautuneet viivästykset tarkoittivat sitä, että iltapäivällä olin itse vasta kiipeämässä rinnettä ylös, kun kaikki itseäni fiksummat paikalliset jo palailivat takaisin alaspäin. En kuitenkaan malttanut pysyä alkuperäisessä muutaman tunnin lenkin suunnitelmassani, kun näin korkeammalla häämöttävät lumikasat ja kapenevat, jyrkentyvät kivipolut. Huipulle oli päästävä!
Tyhmänrohkeudesta ja viivästyksistä oli se etu, että ensimmäisen tunnin jälkeen en enää satunnaista vuorivuohta lukuunottamatta törmännyt sieluunkaan. En tiedä mitään parempaa kuin vuoristomaisemien ihailu ylhässä yksinäisyydessä! Kävelin vain ja ajattelin kaikkea tai en mitään, en enää edes muista. Yhtä lähelle zen-tilaa olen tuskin koskaan aiemmin päässyt.
Reitti kävi jatkuvasti jyrkemmäksi. Ohitin kasan katkenneita kävelysauvoja ja kahlasin välillä nilkkaa myöten upottavassa, auringon lämmittämässä lumihangessa. Lopulta edessä häämötti Kreuzjochin huippu 2558 metrissä.
Pidin lyhyen evästauon ja mietin mihin suuntaan lähtisin laskeutumaan. Jokainen vuoria ympäröivistä hisseistä sulkeutuisi jo tunnin sisällä, joten enää ei tarvinnut kiirehtiä; joutuisin joka tapauksessa kävelemään alas laaksoon asti. Polvet natisivat liitoksistaan jo pelkästä ajatuksesta.
Arvoin vaelluskartasta paluureitin, joka osoittautui aavistuksen verran turhan haastavaksi. Merkitty reitti kulki jyrkkää vuorensivua pitkin, mutta valtavat lumimassat peittivät sen osittain näkyvistä. Paikoittain en tiennyt kuinka syvä lumikerros oli, uppoaisinko siihen, tai lähtisikö se liikkeelle jos astuisin harhaan. Olin kuitenkin laskeutunut jo niin pitkän matkan, että hilautuminen väsyneenä takaisin ylös Kreuzjochille tuntui mahdottomalta ajatukselta. Jouduin siis hieman soveltamaan reittiä kiertääkseni epäilyttävimmät kohdat, ja myös käsille tuli tässä kiipeilyvaiheessa käyttöä.
Sydämentykytyksistä selvittyäni reittivalinta osoittautui varsin palkitsevaksi. Polku muuttui helppokulkuisemmaksi ja mutkitteli kevyesti alas kukkien peittämiä rinteitä. Tässä vaiheessa kenkäni yrittivät ensimmäistä kertaa murhata minut, kun kompastuin niiden itsestään auenneisiin nauhoihin. Onneksi ajoitus oli kenkien kannalta epäonnistunut, enkä vierinyt jyrkännettä alas.
Cows, cows, cows! Dedicated to Andrew :)
You came to the wrong neighbourhood, motherf*cker.
Toisen kerran säikähdin, kun törmäsin kahteen vapaana juoksevaan koiraan. Ensin ne lähestyivät haukkuen, no big deal. Sitten ne olivatkin jo vieressäni muristen hampaat esillä. Suljin silmäni, yritin jutella niille rauhallisella äänellä ja valmistauduin nauttimaan terävistä naskaleista pohkeessani. Yhtä yllättäen kuin olivat ilmestyneetkin, koirat muuttuivat verenhimoisista saalistajista vieressäni jolkottaviksi hännänheiluttajiksi ja häipyivät jonnekin näkymättömiin. Ehkä ne totesivat laiskiaisvierailijan olevan suht harmiton tapaus, tai sitten auringossa marinoitunut ominaistuoksuni vei niiltä ruokahalun.
Loppumatka alas Gmündin kylään kiemurteli rauhallisen metsän läpi. Gmündissä minua odotti jälleen mukava yllätys: kylä vaikutti lähes autiolta ja viimeinen bussi takaisin sivistyksen pariin oli mennyt jo puolitoista tuntia sitten. Hotellilleni oli matkaa 25 kilometriä. Lähdin kävelemään kapeaa ja mutkittelevaa vuoristotietä kohti 15 kilometrin päässä sijaitsevaa Zell am Zilleriä. Tien reunalla ei ollut minkäänlaista kävelytilaa ja sain jatkuvasti väistellä hirmuisilla nopeuksilla ohi kaahanneita autoja. Sopivaa liftauspaikkaa riittävällä näkyvyydellä ei tuntunut löytyvän mistään, aurinko alkoi laskea enkä tietenkään ollut pakannut edes heijastinta mukaan.
Paniikki oli jo ehtinyt hiipiä puseroon, kun eräs saksalainen ritari kiiltävässä bemarissaan armollisesti pelasti minut kyytiinsä ja pääsin takaisin Zell am Zillerin rautatieasemalle. Kello oli puoli kymmenen. Varmistin aikataulusta, että viimeinen juna Mayrhofeniin kulkisi puolen tunnin kuluttua. Harmi vain, että olin katsonut väärää aikataulua – kyse ei ollutkaan viimeisestä junasta, vaan bussista! Ratakiskojen puolella odotellessani huomasin, kun bussi kaarsi komeasti rakennuksen toiselta puolen ohi ja katosi pimeyteen.
Nakki otsassani oli tähän mennessä ehtinyt kasvaa sellaisiin mittasuhteisiin, että taksin metsästäminen ei enää jaksanut kiinnostaa pätkääkään. Päätin samalla vaivalla kävellä ne loputkin 10 kilometriä. Kävelyreitillä ei ollut valoja, mutta kosken kuohua seuraamalla pysyin oikealla suunnalla. Olin takaisin hotellillani vasta myöhään puolenyön jälkeen. Päivän saldona 13 tuntia kävelyä, yhteensä yli 2 kilometriä korkeuseroja ja täysin tuhotut polvien ja jalkojen rippeet. Mutta bongasinpa sentään pimeydessä tulikärpäsiä.
