
Sunnuntaina olin reipastunut riittävästi lähteäkseni takaisin rinteille. Hissimatkasta Ahorn-vuorelle tuli sukellus sumuun: kahden kilometrin korkeudessa näkyvyys oli enää joitakin kymmeniä metrejä. Suunnitelmanani oli kevyt puolentoista tunnin pyörähdys luonnonpuistossa ennen paluuta alas laaksoon.


Tuskin tulee yllätyksenä, etten sumussa tarpoessani huomannut alkuperäisen lenkkini käännöstä osoittavaa kylttiä, vaan lähdin tyytyväisenä pidemmälle reitille. Reittimerkit kuitenkin erottuivat polun varrelta kohtalaisen hyvin, joten virheen huomattuani päätin samalla vaivalla jatkaa eteenpäin.


Kenkäni pääsivät tositestiin, kun reitin varrella piti ylittää polun katkaissut joki. Tasapainoilin kivien yli, mulahdin nilkkaa myöten veteen, mutta sukat säilyivät täysin kuivina! Tästä riemastuneena olin jo melkein valmis antamaan anteeksi niiden pirulaisten perjantaisen murhayrityksen.


Ohitin taukopaikan, mutten malttanut pysähtyä edes kaakaolle. Olin kerrankin hyvissä ajoin liikkeellä, joten lähdin kokeilemaan kuinka lähelle Ahornspitzen huippua (2970 m) pääsisin. (Spoiler: en kovin lähelle)


Huoletonta taivallustani varjostivat polun varrella lojuneet luurangot. Matka katkesi lopulta valtavaan lumikenttään: reittimerkkejä ei näkynyt enää missään, enkä uskaltanut jatkaa eteenpäin vain jonkun toisen urpon jalanjälkiin luottaen. Jäinen sade alkoi sopivasti vihmoa niskaan ja teki luovuttamisesta hieman helpompaa.

Sitä turhautumisen määrää, kun jouduin kääntymään takaisin! Eräs vanha ystäväni kuitenkin kertoi minulle vuosia sitten “ämpäriteoriasta”, joka on pysynyt mielessäni siitä asti. “You are born with a full bucket of luck and an empty bucket of experience. You’d better fill up your bucket of experience before your bucket of luck runs out.” Alun perin teoriaa oli tarkoitus soveltaa laskuvarjohyppyyn, mutta mikseipä se pätisi myös vuorilla seikkailuun. En siis tässä vaiheessa lähtenyt kokeilemaan onniämpärini vetoisuutta.


Laahustaessani takaisin hissille kenkäni hyökkäsivät jälleen: vinot, sateen kastelemat kivet osoittautuivat todella liukkaiksi. En kuitenkaan vieläkään loukannut itseäni, joten toinenkin murhayritys epäonnistui.

Ostamaani hissilippuun sisältyi edestakainen matka myös Ahornin vieressä kohoavalle Penken-vuorelle, joten kävinpä lopuksi vielä sielläkin. Koko rahalla nääs. Penkenin huipulta olisi ilmeisesti parhaat mahdolliset näkymät koko Zillertalin laakson yli, mutta näkyvyys ei sunnuntai-iltapäivään mennessä ollut ainakaan parantunut.


Ahornin tappion jälkeen olin jo valmiiksi väsynyt, joten palasin pian takaisin, kun myös vilu päätti liittyä seuraan. Vaikka moni varmasti jättäisi sumusäällä retken huipulle kokonaan tekemättä, aavemainen tunnelma oli silti mielestäni vaivan arvoista. Maisemia olin onneksi ehtinyt ihailla jo edeltävinä päivinä.