Vaikka olin suunnitellut reissun loppuajasta puhdasta kaupunkilomaa, en sitten kuitenkaan malttanut pysyä kokonaan pois korkeuksista. Salzburg Card sisälsi myös hissilipun läheiselle Untersbergin vuorelle. Hellbrunnin palatsikierroksen jälkeen suuntasin taas rinteille polvieni vastustuksesta huolimatta.

Unterbergsbahnin yläasemalta on todella lyhyt ja helppo kävelymatka ensimmäiselle huipulle. Siellä sipsuttelikin monenlaista sandaalituristia huutamassa tuuleen ja ottamassa itsestään sankarillisia maailmanvalloittajakuvia. Itsehän kun olen kuitenkin Oikea Retkeilijä™, jatkoin coolisti matkaa eteenpäin varsinaiselle vaellusreitille. Ei ehkä olisi kannattanut.

Reitti kävi paikoittain todella jyrkäksi, ja alas piti laskeutua lähes pystysuoria portaita, jotka välillä katosivat luolien uumeniin. Kaikkein haastavimmissa kohdissa vuoren seinämään oli pultattu kaiteita ja vaijereita, joihin en ilmeisesti sitten kuitenkaan tarrautunut riittävän epätoivoisesti. Ilma oli poutainen ja kuiva, mutta luolan seinämiltä tihkuva vesi oli kastellut osan puuportaista yllättävän liukkaiksi. Kuten arvata saattaa, murhanhimoiset kenkäni käyttivät tilaisuuden välittömästi hyväkseen.

Jalkani lipesi portaissa ja laskeuduin loppumatkan tyylikkäästi vauhdikasta persliukua. Samassa rytäkässä onnistuin telomaan molemmat kämmeneni verille, ja pian ne turposivat kirjaville mustelmille. Mutta enpä vieläkään liukunut kielekkeen yli, hähää! Hyvät kengät kaikin puolin, mutta kävisivät ehkä paremmin luistimista.

Paluumatkalla oltiinkin jännän äärellä, kun kaikki puristusvoima käsistäni oli hävinnyt jonnekin kämmenissä hakkaavan kivun alle, eikä vaijereista ja kaiteista ollut siksi enää apua. Pelkäsin uutta liukastumista ja tein todennäköisesti jonkinlaisen hitausennätyksen tasapainoillessani portaita takaisinpäin. Paluumatkalla kävin sitten lohdutukseksi räpsäisemässä itsestäni samanlaisen riemuidioottikuvan kuin kaikki muutkin. Oli aika kivaa kuitenkin.

Sunnuntaina olin reipastunut riittävästi lähteäkseni takaisin rinteille. Hissimatkasta Ahorn-vuorelle tuli sukellus sumuun: kahden kilometrin korkeudessa näkyvyys oli enää joitakin kymmeniä metrejä. Suunnitelmanani oli kevyt puolentoista tunnin pyörähdys luonnonpuistossa ennen paluuta alas laaksoon.

Tuskin tulee yllätyksenä, etten sumussa tarpoessani huomannut alkuperäisen lenkkini käännöstä osoittavaa kylttiä, vaan lähdin tyytyväisenä pidemmälle reitille. Reittimerkit kuitenkin erottuivat polun varrelta kohtalaisen hyvin, joten virheen huomattuani päätin samalla vaivalla jatkaa eteenpäin.

Kenkäni pääsivät tositestiin, kun reitin varrella piti ylittää polun katkaissut joki. Tasapainoilin kivien yli, mulahdin nilkkaa myöten veteen, mutta sukat säilyivät täysin kuivina! Tästä riemastuneena olin jo melkein valmis antamaan anteeksi niiden pirulaisten perjantaisen murhayrityksen.

Ohitin taukopaikan, mutten malttanut pysähtyä edes kaakaolle. Olin kerrankin hyvissä ajoin liikkeellä, joten lähdin kokeilemaan kuinka lähelle Ahornspitzen huippua (2970 m) pääsisin. (Spoiler: en kovin lähelle)

Huoletonta taivallustani varjostivat polun varrella lojuneet luurangot. Matka katkesi lopulta valtavaan lumikenttään: reittimerkkejä ei näkynyt enää missään, enkä uskaltanut jatkaa eteenpäin vain jonkun toisen urpon jalanjälkiin luottaen. Jäinen sade alkoi sopivasti vihmoa niskaan ja teki luovuttamisesta hieman helpompaa.

Sitä turhautumisen määrää, kun jouduin kääntymään takaisin! Eräs vanha ystäväni kuitenkin kertoi minulle vuosia sitten “ämpäriteoriasta”, joka on pysynyt mielessäni siitä asti. “You are born with a full bucket of luck and an empty bucket of experience. You’d better fill up your bucket of experience before your bucket of luck runs out.”  Alun perin teoriaa oli tarkoitus soveltaa laskuvarjohyppyyn, mutta mikseipä se pätisi myös vuorilla seikkailuun. En siis tässä vaiheessa lähtenyt kokeilemaan onniämpärini vetoisuutta.

Laahustaessani takaisin hissille kenkäni hyökkäsivät jälleen: vinot, sateen kastelemat kivet osoittautuivat todella liukkaiksi. En kuitenkaan vieläkään loukannut itseäni, joten toinenkin murhayritys epäonnistui.

Ostamaani hissilippuun sisältyi edestakainen matka myös Ahornin vieressä kohoavalle Penken-vuorelle, joten kävinpä lopuksi vielä sielläkin. Koko rahalla nääs. Penkenin huipulta olisi ilmeisesti parhaat mahdolliset näkymät koko Zillertalin laakson yli, mutta näkyvyys ei sunnuntai-iltapäivään mennessä ollut ainakaan parantunut.

Ahornin tappion jälkeen olin jo valmiiksi väsynyt, joten palasin pian takaisin, kun myös vilu päätti liittyä seuraan. Vaikka moni varmasti jättäisi sumusäällä retken huipulle kokonaan tekemättä, aavemainen tunnelma oli silti mielestäni vaivan arvoista. Maisemia olin onneksi ehtinyt ihailla jo edeltävinä päivinä.