Kungsleden, Part 4: Alesjaure-Abiskojaure-Abisko

Day 6: Alesjaure – Abiskojaure – Almost Abisko

Chef really had the perfect timing to splurge on indoor accommodation. On the fifth night, the temperature dropped well below zero, and by the sixth morning, the nearby mountain tops were covered in a fresh layer of snow. Many campers complained they hadn’t slept much due to the freezing temperature. The only people who seemed happy and well-rested were the few who had been smart enough to pack a fleece liner for their sleeping bag. And of course us, the fat cats from the moneybags section indoors.

After breakfast, we continued on the tried-and-tested splurge track and paid 350 SEK (~35 EUR) each for a boat ride across Lake Alisjávri, which shaved about 5 km off the next leg. The Alesjaure-Abiskojaure leg would have been 21 km of hiking in total – 16 km sounded much better, so we were more than happy to cheat this way. I think I’ve already mentioned how we rejected a similar boat ride offer on the first hiking day at Lake Láddjujávri because it “seemed like a rip-off”. Curiously, we began to appreciate comfort more and more the closer we got to the end of the hike… Of course, our official excuse for being lazy like that was protecting my hurt knee from any extra strain. The dashing Mister D. did not join us on our lazeathon and chose to walk the whole way, so we wished each other good luck and went our separate ways.
IMG_4206 IMG_4204

At the wheel, there was a delightful reindeer herder who told us these boat rides usually form his main income in the summer season. No wonder business is booming: who wouldn’t enjoy the luxury of admiring the scenery from the comfort of a soft seat on a boat speeding across the turquoise lake? We passed by a small village only inhabited in the summer; in late August it was already deserted. We also caught a glimpse of a giant waterfall – I already forgot its name, but I remember the man telling us it’s possible to walk behind it! The waterfall would make a nice day trip destination from Alesjaure. Technically, it would be also possible to pass the waterfall on the way from Alesjaure to Abiskojaure by hiking the eastern side of Alisjávri (Kungsleden follows the western shore). However, that would require some seriously difficult wading where Alisjávri meets Rádujávri. Noobs need not apply, only recommended for experts.

Although the frost had subsided, the weather was still super chilly before noon. Regardless of the cold, I couldn’t stop smiling like a crazy person, all thanks to the amazing hiking poles. My knees were beginning to feel normal, the trail was fairly easy to hike, and we were making fast progress (at least compared to the past few days). This Alesjaure – Abiskojaure leg was my favourite in terms of the scenery, as well.
IMG_4216IMG_4217 IMG_4218

The closer we got to Abiskojaure the more the nature started resembling our own ‘hoods in Finland. The climate in the valley between Abiskojaure and Abisko is unusually warm considering the latitude – there are birch trees growing there! In the picture below, you can see Lake Ábeskojávri looming in the distance. The Abiskojaure huts are located right by the lake.

The valley belongs to the protected Abisko Nature Reserve. Camping is only allowed at three marked locations: the first spot is at the Abiskojaure huts, the second spot by the trail approximately 5 km before Abisko, and the last at the Abisko camping site. The reserve begins approximately 1 km before the Abiskojaure huts. Our guide book recommended setting up camp by a large bridge a few kilometres before the Abiskojaure huts, and sure enough, there were several beautiful spots in a small forest by the river. Chef and I had originally planned to spend the night there, but we got there quite early and weren’t ready to call it a day yet. We decided to continue past the huts and on to the second camping spot, which meant an additional 10 km of hiking.

But first, we had a proper lunch break at the huts. I would have very much liked to buy a can of coke to go with my sandwiches, but the tiny shop had already been conquered by a nightmarish group of indecisive Brits. The ladies sure took their sweet time shopping: Gore-Tex trousers rustling, they kept shuffling between the cash register and the shelves, switching out the products in their grubby hands, and calculating out loud whether the budget of eight people would allow for the purchase of both a chocolate bar and a can of pop, or only one of those. Or maybe neither, or possibly a double amount of each…?  Hrrrnnnnnggghhhh! All this kerfuffle over euro prices in the single digits. It became abundantly clear that I would not be advancing to the cash register until long after my spirit had already left my mummified body. My patience wearing as thin as my body from hunger, I left the queue and pretended water was as good a drink as any. We feasted on our lunch at the yard while mosquitoes feasted on us.

Upon leaving the huts, we ran into Mister D. again. Talk about perfect timing! He was just arriving and going to camp by the huts, but we just wanted to get out of there as fast as possible. So we bid farewell for the second time that day.

Now, I have nothing against roaming birch forests, but after hiking for 24 kilometres we did begin to feel a wee bit tired. According to my calculations, we were nearing the next allowed camping spot – and then got ambushed by the sign pictured below. Huh, two more kilometres? And in the wrong direction? And also uphill?

At this point, a smart hiker would have consulted the guide book and the map once more. However, I had memorised the fact that there were only three possible camping spots within the entire nature reserve, so obviously this had to be one of them. So we dragged ourselves in the direction the sign was pointing at. The path kept getting narrower and ran through a muddy forest in steep uphill, and the promised camping spots were nowhere to be seen. Our slight annoyance quickly turned into sheer rage, but we had already gone too far to turn back. So we kept trudging on while scaring off any living thing within a five-kilometre radius with our loud cussing.

The “two kilometres” suggested by the sign was in reality at least three (hundred). We finally made it out of the cursed forest and into the scenery pictured above. This obviously wasn’t the original camping spot we had been looking for, but it was the camping spot we deserved. It was an old, abandoned campsite! We had accidentally hiked outside of the reserve.

The mood lightened substantially after Chef had managed to feed us both. We realised that making this wrong turn had in fact been a real stroke of luck – the most majestic camping spot of our entire hike was right there, high up, surrounded by mountains, next to a waterfall, with magnificent views over the lake below. I’m so thankful we were too stubborn to give up as soon as we realised our mistake.

Day 7: Almost Abisko – Abisko

Last hiking day! I taped up both of my knees just in case the impending downhill would wreak havoc with them. Then we were off to follow in our own footsteps back to the actual Kungsleden. Back down on the right trail, one of the rivers had dried up but the forest was flooded. Pictured below are the outhouses close to our planned camping spot – camping higher up really hadn’t been a bad thing at all.
IMG_4265 IMG_4267IMG_4273

The rest or the trail was wide and extremely easy to hike – so easy that it became boring. Could we just finish already! Now I understand why so many people recommend starting the hike in Abisko: this birch forest highway would make for a nice, soft landing to the gruesome hike ahead. Finishing in Abisko means the hike ends in a bit of an anticlimax, at least terrain-wise.
IMG_4275IMG_4278 IMG_4277

There are several “meditation spots” along Dag Hammarskjöldsleden. These spots always feature some kind of an aphorism carved in stone. The last meditation spot is pictured above. Carved in stone or not, this one I have to disagree with: den längsta resan är faktiskt Kungsleden.

Never mind my complaints about the anticlimactic finish line – we really felt on top of the world upon finally reaching the Abisko mountain station! It was simply exhilarating. 108 km of physical and mental challenges and we made it! We also scored high on the relationship-testing aspect of this all: we did not fight once during the entire week (which is unheard of).
IMG_4284IMG_4285 IMG_4286

The enormous mountain station, located by Lake Torne, seemed almost like a hotel, but the decoration still made it feel cosy. Our arrival could have been timed better, though: at two in the afternoon, lunch had just ended and the restaurant would not be open again until six in the evening. We didn’t end up staying for long: only for the time it took us to prepare a quick snack and reply to all the accumulated messages from the past week. Then we were off again, this time aiming to hitch-hike to Tromsø, Norway.


Kungsleden, osa 4: Alesjaure-Abiskojaure-Abisko

6. vaelluspäivä: Alesjaure-Abiskojaure-Melkein Abisko

Kerrankin Kokilla oli täydellinen ajoitus pröystäilylle: viidennen ja kuudennen vaelluspäivän välinen yö todella kannatti nukkua sisätiloissa. Yön aikana lämpötila oli laskenut mukavasti pakkasen puolelle, ja aamulla viereisten tunturien huippuja peitti tuore lumikerros. Telttailijat valittivat aamulla huonosti ja kylmissään nukuttua yötä. Tyytyväisiltä vaikuttivat lähinnä he, jotka olivat hoksanneet pakata mukaansa fleecestä valmistetun makuupussilakanan – ja tietysti myös me makuusalien porvarit.
IMG_4192Jatkoimme hyväksi havaitulla tuhlailulinjalla ja hyppäsimme aamulla venekyytiin, joka vei meidät Alisjávrin toiselle puolelle ja lyhensi samalla seuraavan etapin kävelymatkaa viitisen kilometriä. Alesjauresta on Abiskojaureen matkaa yhteensä 21 km, joten siitä etäisyyydestä mielellään leikkasikin läskit pois – 16 kilometriä kuulosti vertailussa paljon siedettävämmältä! Hintaa venekyydille tuli 350 kruunua (~35€) per naama. Ensimmäisenä vaelluspäivänähän hylkäsimme samankaltaisen venekyytitarjouksen “ryöstöhinnan” vuoksi, mutta kummasti mukavuus alkoi loppureissua kohden olla arvossaan… Virallinen syy tälle laiskottelulle oli toki se, että kipeän polveni vuoksi halusimme välttää kaiken ylimääräisen rasituksen. Herra D. päätti reippaana miehenä kävellä koko matkan, joten toivotimme toisillemme tsempit loppurutistukseen ennen kuin tiemme erosivat.
IMG_4206 IMG_4204Ruorissa oli mukava poromies, joka kertoili venekyyditysten muodostavan hänen pääasiallisen bisneksensä aina kesäkaudella. En ihmettele, että asiakkaita riittää – olihan se nyt aika luksusta istuskella rauhassa, ihailla maisemia ja kuunnella poromiehen turinoita samalla kun paatti halkoi turkoosin järven pintaa. Matkalla ohitimme pienen kesäasutun kylän – näin elokuun loppupuolella se oli jo autioitunut. Näimme myös valtavan vesiputouksen, jonka taakse kuulemma pääsisi jopa kävelemään (ja jonka nimen ehdin jo unohtaa)! Putoukselle voi tehdä Alesjauresta päiväretken. Olisi myös teoriassa mahdollista kulkea Alesjauresta Abiskojaureen putouksen ohi järven itäpuolta pitkin (Kungsleden kulkee länsipuolta), mutta silloin joutuisi tekemään todella haastavan vesiylityksen Alisjávrin ja Rádujávrin yhtymäkohdassa. Tätä ei suositella kuin kaikista kokeneimmille kahlaajille. IMG_4210Aamupäivällä oli vielä todella kylmä, vaikka pakkasesta oltiinkin päästy. Hymy oli silti herkässä vaellussauvojen ansiosta. Polveni tuntuivat lähes normaaleilta, polku oli suht helppokulkuista ja etenimmekin huomattavasti nopeampaa tahtia kuin aikaisempina vaelluspäivinä. Tämä Alesjauren ja Abiskojauren välinen etappi oli myös maisemien puolesta suosikkini.
IMG_4216IMG_4217 IMG_4218Mitä lähemmäs Abiskojaurea pääsimme, sitä enemmän maisemat alkoivat muistuttaa kotiseutuja Suomessa. Abiskojauren ja Abiskon välisessä laaksossa vallitsee niille leveysasteille epätavallisen lämmin ilmasto, ja kasvisto on lehtipuineen sen mukaista. Allaolevassa kuvassa häämöttää jo Ábeskojávri, jonka rannalle Abiskojauren tuvat on rakennettu.
Abiskojauren ja Abiskon välinen laakso on luontonsa monimuotoisuuden vuoksi suojeltua aluetta, jossa telttailu on sallittua ainoastaan merkityillä paikoilla. Näitä sallittuja telttapaikkoja on ainoastaan kolme: yksi Abiskojauren tuvilla, toinen polun varrella n. 5 km ennen Abiskoa, ja kolmas Abiskon leirintäalueella. Luonnonsuojelualue alkaa reilu kilometri ennen Abiskojauren tupia. Opaskirjamme suositteli pystyttämään leirin suuren sillan kupeeseen muutamaa kilometriä ennen Abiskojaurea, eikä turhaan: joen varrelta olisi löytynyt useampiakin idyllisiä telttapaikkoja pienen lehtimetsän varjosta. Olimme Kokin kanssa etukäteen suunnitelleet yöpyvämme siinä, mutta emme sitten malttaneetkaan vielä leiriytyä niin aikaisin iltapäivästä. Päätimme jatkaa Abiskojauren ohi seuraavalle sallitulle telttapaikalle asti, mikä tarkoitti noin kymmentä lisäkilometriä päivämatkaan.
IMG_4227Pidimme kunnon evästauon tuvilla. Olisin mielelläni ostanut hapankorppujen kyytipojaksi tölkin kylmää kokista, mutta minikokoinen kauppa oli jo ehtinyt täyttyä painajaismaisesta brittiryhmästä. Naiset säätivät ostoksiaan pitkään ja hartaasti, sahasivat Goretex-housut kahisten edestakaisin kassan ja hyllyjen välillä, vaihtelivat tuotteita päikseen ja laskeskelivat ääneen, josko kahdeksan hengen budjeteissa mahtaisi olla tilaa sekä suklaapatukalle että limulle, vaiko kenties vain toiselle niistä. Tai ehkei kummallekaan, vai ehkä sittenkin tuplamäärälle molempia..? Hnnnnnngghhhh! Siinä kohkattiin kuitenkin vain yksinumeroisista eurosummista per säätäjä. Vaikutti kovasti siltä, että poistuisin jonosta lopulta täysin muumioituneena – jos silloinkaan. Päätinkin säästää nälästä napsuvia hermojani ja jatkoin suosiolla vesilinjalla. Nautimme pihalla keittolounaan samalla kun hyttyset lounastivat meitä.

Lähtiessämme törmäsimme yllättäen taas Herra D:hen, joka oli juuri saapumassa tuville. Mikä ajoitus! D. jäi tuville telttailemaan, mutta itse halusimme kauas pois ja mahdollisimman pian. Jätimme toisillemme siis jo toiset hyvästit samana päivänä.
IMG_4230Koivumetsässä oli ihan mukava könytä, mutta noin 24 kuljetun kilometrin jälkeen meinasi jo kumpaakin pistää väsyttämään. Laskujeni mukaan lähestyimme oletettua telttailupaikkaa – ja sitten jouduimme alla kuvatun kyltin uhreiksi. Häh, vielä muka kaksi kilometriä? Ja väärään suuntaan? Ja ylämäkeen?IMG_4264Fiksu vaeltaja olisi tässä välissä konsultoinut opaskirjaa ja karttaa uudemman kerran. Olin kuitenkin painanut hyvin mieleeni sen, ettei luonnonsuojelualueella ollut kuin kolme mahdollista telttailupaikkaa, joten toki tämän oli oltava yksi niistä. Raahustimme siis kiltisti kyltin osoittamaan suuntaan. Polku kapeni jatkuvasti ja kulki mutaisen metsän läpi tiukkaan ylämäkeen, eikä luvatuista leiripaikoista näkynyt vilaustakaan. Nakit otsissamme alkoivat kasvaa makkaran mittoihin eikä voimasanoilta vältytty puolin eikä toisin. Takaisinkaan ei enää kaiken kiipeämisen jälkeen viitsinyt kääntyä, joten ei muuta kuin apinan raivolla eteenpäin. Ja sitä raivoahan riitti.IMG_4234 Kyltissä mainittu “kaksi kilometriä” oli oikeasti vähintään kolme(sataa). Pääsimme lopulta sieltä kirotusta pusikosta ulos yllä kuvattuihin maisemiin. Tämä ei tosiaan ollut olettamamme telttailupaikka, vaan vuosia sitten hylätty leirintäalue! Olimme vahingossa kiivenneet luonnonsuojelualueen ulkopuolelle. IMG_4241IMG_4253Olo alkoi helpottaa, kun saimme pilkottua otsanakit iltapalan sekaan. Ymmärsimme, että kirottu ja hikinen harharetki olikin kääntynyt mahtavaksi onnenpotkuksi – koko reissun majesteettisin telttapaikka oli juuri siellä, korkealla tunturien ympäröimänä ja vesiputouksen kupeessa. Onneksi emme ymmärtäneet luovuttaa kesken ylämäen.IMG_4240IMG_4232

7. vaelluspäivä: Melkein Abisko – Abisko

Viimeinen vaelluspäivä! Teippasin varmuuden vuoksi molemmat polvet paluumatkan alamäkeä silmälläpitäen. Sitten lähdimme reippaasti seuraamaan jälkiämme takaisin oikealle reitille. Alhaalla Kungsledenillä metsät tulvivat ja entinen joenuoma oli lähes kuiva. Kuvassa näkyvät suunnitellun telttapaikkamme läheiset huussit – leireily ylhäällä rinteessä ei tosiaan ollut ollenkaan huono juttu.IMG_4265 IMG_4267IMG_4273Loppumatka oli leveää ja helppokulkuista polkua. Oikeastaan niin helppokulkuista, että kaikkien koitosten jälkeen alkoi jo ihan tympiä. Loppuis jo! Ymmärrän nyt, miksi tämä vaellus suositellaan aloitettavaksi Abiskosta: tästä koivumetsän valtatiestä saisi pehmeän laskun haastavampiin olosuhteisiin. Näin toisinpäin kuljettaessa vaellus päättyy ehkä hienoiseen antikliimaksiin.
IMG_4275IMG_4278 IMG_4277Dag Hammarskjöldsledenin varrelta löytyy lukuisia mietiskelypaikkoja, jotka koostuvat kiveen hakatuista mietelauseista uljaissa näköaloissa. Ylläolevassa kuvassa näkyy niistä viimeinen. Kiveen hakattua tai ei, tuosta olen eri mieltä: den längsta resan är faktiskt Kungsleden. IMG_4280Puheet antikliimaksista sikseen – kun vihdoin pääsimme Abiskon tunturiasemalle, oli voittajafiilis suoraan oppikirjasta! Täysissä sielun ja puolissa ruumiin voimissa selvisimme kaikista eteen tulleista koitoksista kunnialla. 108 kilometriä! Myös parisuhdetestistä tuli täydet pisteet, sillä emme onnistuneet kehittämään ainuttakaan riitaa koko viikon aikana. Ennenkuulumatonta!IMG_4284IMG_4285 IMG_4286Torniojärven rannalla sijaitseva tunturiasema on valtava ja tuntuu oikeastaan hotellilta. Se on kuitenkin sisustettu hyvin kotoisaksi. Saavuimme paikalle huonoon aikaan: kello kahdelta iltapäivällä lounas oli juuri korjattu pois ja ravintola olisi auennut uudelleen vasta kuudelta. Emme siis viipyneet pitkään: vain sen ajan, mikä kului pikaisen välipalan mättämiseen ja puhelimiin viikon aikana kertyneisiin viesteihin vastaamiseen. Sitten lähdimme liftaamaan kohti Norjan Tromssaa.

Kungsleden, Part 3: Sälka-Tjäktja-Alesjaure

Day 4: Sälka-Tjäktja

On the third night, the skies opened up and rain came pouring down on us. Fortunately, our loan tent managed to shield us from the flooding quite well: by morning light, only a small puddle had formed inside the tent in a bumpy spot. Since we didn’t want to start hiking again before the rain had stopped, we gladly took the opportunity to chill out in the comfort of our sleeping bags until late in the morning.

When we eventually got our backpacks packed, we stopped by the huts for some last-minute shopping. The hot-and-cold treatment in the sauna and the river had somewhat subdued the pain in my knee, but I still winced at the thought of putting pressure on my right leg despite all the sports tape. Chef had the stroke of genius to ask the hosts if someone had left behind a spare pair of trekking poles. To me, such a possibility felt highly unlikely and I wouldn’t have even bothered to ask. But lo and behold, they did in fact have a spare pair – how lucky could I possibly get! The hosts refused payment for the poles, and I’m finding it hard to describe the feelings of relief and gratitude that swept over me at that very moment. A couple of popped painkillers later, we were right back on the trail.


The trekking poles soon became unexpectedly useful, when we had to wade several streams that the heavy rain had made extra challenging to cross. I always loaned one of the poles to Chef so we both could keep our balance while stumbling on slippery rocks. One of the crossings, however, seemed a bit scary: we would have to get knee-deep in the water, and the flow was strong. We were convinced that one pole each would not be enough to keep us from losing balance while also carrying our backpacks. At first, we considered the possibility that Chef would do the crossing first, then throw the poles back to me. However, the stream was wide and we couldn’t risk losing the poles. We walked around for a good while looking for a narrower crossing spot but saw none.

Once again, luck was with us when one of the hikers having a lunch break nearby came over and offered to help us. He told us he enjoyed crossings like that and had already gone back and forth thrice that day to help others cross. We got to borrow his friend’s trekking poles, which he then collected from us on the other side. After the half-hour hassle, we finally made it across without falling in the water. Wading such freezing streams without shoes on does wonderful things to your feet, by the way!


Then begun our uphill battle toward the highest point on Kungsleden, Tjäktjapasset (1150 m): first a gentle rise and eventually a steep climb up a muddy slope. It’s amazing how far a person can go without really bending one of her knees at all – I pushed myself up with the poles and my left leg while my right leg just sort of stiffly dragged behind like dead weight. We were moving slowly again, but we didn’t let that ruin our mood. The views kept getting better the higher we got. Pictured below is the perfect camping spot we saw on our way to the top. A level, grassy spot next to a little stream for drinking water, with amazing views far down the valley – what more could you ask for? We were not ready to call it a day yet, but we shared this tip with a couple of really tired-looking passers-by a bit later.

Right after Tjäktjapasset, the scenery changed dramatically from idyllic greenery to barren rocklands. So. Many. Rocks. The Sälka-Tjäktja leg is only 12 km long, but felt like twice as much due to the never-ending rocks. We passed by a couple of camps and snorted at the thought of putting up our own tent there; we didn’t even want to see another rock again, let alone wake up in the middle of the bastards the next morning.

We also passed straight by the Tjäktja huts, because there was no sauna there. Besides, any otherwise potential camping spot would have been ruined by the rockpocalypse surrounding us. Our perseverance was rewarded when we found a comfortable, grassy spot next to a thundering river. The only downside were the millions of mosquitoes attacking us, but Chef’s campfire kept them away long enough for us to enjoy our dinner without needing a blood transfusion afterward. This time, a dip in the freezing water didn’t seem appealing, so we opted to crawl straight into our sleeping bags and marinate in our own filth overnight.


Day 5: Tjäktja-Alesjaure

At least from the point of view of an antisocial Finn such as myself, Central European hiking tourists seem to have a strong need for undesirable social interaction and handing out advice nobody asked for. On the fifth morning, we were harassed by the French instead of the Germans. Variety is the spice of life! A group of French people passed by our camp at the crack of dawn (or at least before 9 am) and took it upon themselves to wake us up by incessant yelling. “Hello! HELLOOOO THERE! Time to wake up! Hehehehehehehe! Lol!”

How about time to bugger off?IMG_4174

Oh well, at least we got the day going. For some reason, my memories of this 13-km leg to Alesjaure are hazy at best. Despite the bunch of photos I took, the details still escape me. I do remember the trail becoming easier and going pleasantly downhill for a good part of the day. Kungsleden occasionally passes through fenced areas the locals use to pen their reindeer, and we managed to catch a glimpse of a herd of these handsome fellas, who barely paid any attention to us. Based on my photos, there were some river crossings as well.

Right by the Alesjaure huts, there is a meandering, turquoise river that many might recognise from popular Instagram photos. The best photos of the river could be taken by climbing a nearby mountain, but we couldn’t be arsed to strain our bodies to take the same photos hundreds have taken before us and better than us. Instead, we continued on to the huts.

IMG_4181 IMG_4188

The huts are built on top of a small, steep hill with a view over the aforementioned Instagram river, as well as the Alisjávri lake gleaming on the other side. There are several buildings for accommodation, as well as a large main building with a shop and a huge dining area. Next to the outhouses, there is a sign pointing to probably the world’s most majestic pissing-in-the-wind spot for the gentlemen.
IMG_4189 IMG_4190

We got to the huts right in time for the ladies’ sauna, so I left Chef to set up camp for us and headed straight to the delicious warmth. In the meanwhile, Chef had arranged a surprise for me: that night, we wouldn’t be sleeping outside in a tent, but in a real bed in the warm indoors! It cost Chef 500 SEK (~50€) per bed, which at that point of the hike seemed worth the price. We ran into Mister D. from the Sälka sauna again and happily shared a room with him.

While Chef and D. took their turn in the sauna, I was unsuspectingly wandering in the yard and accidentally got in the middle of another hiker couple engaged in a breakup of epic proportions – by the end of the spectacle, one of them got on a helicopter and just flew away. I tried to cook myself dinner, but all the gas stoves were occupied by a Massive Group of Brits. Soon the other party of the breakup rushed in with a few friends, sat at the same table with me and began a deep and thorough analysis of what had happened earlier, trying to justify their own assholeish behaviour. I was too hungry to stay and listen to the drama, so I decided to go wash some laundry instead.

This time I didn’t want to go to the mixed sauna. Instead, I was watching like a hawk for a chance to heat up my food. Chef and D. joined me later, and eventually there were only the three of us left, sharing our snacks. D. ate our smoked cod roe paste and gave us a big chunk of Cadbury’s chocolate in exchange – trade makes the world go round, amirite? We had to sit in the corner of the kitchen, because the Massive Group of Brits had spread their snacks all over the biggest dinner table, thus “reserving” it for their own use in the morning. Where were those world famous manners then, I ask?


Kungsleden, osa 3: Sälka-Tjäktja-Alesjaure


4. vaelluspäivä: Sälka-Tjäktja

Kolmantena yönä taivas repesi ja vettä piiskasi niskaan senttikaupalla. Onneksi lainatelttamme suojasi meitä tulvilta varsin mallikkaasti: neljännen vaelluspäivän aamuna teltan pohjalla oli vain pieni lammikko hieman kuoppaisessa kohdassa. Emme viitsineet lähteä liikkeelle ennen sateen lakkaamista, joten kerrankin sai hyvällä omallatunnolla loikoilla makuupussissa pitkälle aamupäivään.

Kun sitten saimme taas rinkat pakattua, piipahdimme vielä ostoksilla majan kaupassa. Vaikka edellisen illan kylmä-kuuma-käsittely saunassa ja purossa oli taittanut pahimman kivun, polveni aristi edelleen teippauksista huolimatta. Kokki keksi sitten kysyä majan isäntäparilta, josko kukaan muista vaeltajista olisi mahdollisesti jättänyt jälkeensä vaellussauvoja. Itse en olisi edes vaivautunut kysymään, koska todennäköisyys tuntui häviävän pieneltä. Kuin ihmeen kaupalla tällainen ylimääräinen sauvapari kuitenkin löytyi – kuinka uskomaton pulla voi pienelle ihmiselle käydä! Isäntä ei edes huolinut sauvoista mitään maksua. En tiedä kuinka sanoin kuvailla sitä valtavaa helpotuksen ja kiitollisuuden sekaista tunnetta, jonka tuo sauvapari minussa sai aikaan. Buranaa nassuun ja taas menoksi!


Sauvoista oli pian odottamatonta hyötyä, kun jouduimme ylittämään useita virtauspaikkoja, jotka olivat kaatosateen jäljiltä erityisen haastavia. Lainasin toista sauvoista aina Kokille, jotta pysyisimme molemmat tasapainossa kivikkoisissa joissa kahlatessamme. Yksi ylityksistä näytti kuitenkin pelottavalta: vesi oli paikoittain polven syvyistä ja virtaus todella voimakasta. Oli selvää, ettei yksi sauva riittäisi tasapainon säilyttämiseen rinkka selässä. Harkitsimme, että Kokki olisi ensin tehnyt ylityksen molempien sauvojen kanssa ja heittänyt ne sitten takaisin minulle. Vettä oli kuitenkin niin leveästi, etteivät kevyet sauvat ehkä olisi lentäneet vastarannalle asti vaan huuhtoutuneet virran mukana ulottumattomiin. Sitä riskiä ei voinut ottaa! Kuljeskelimme hyvän tovin ympäriinsä etsien kapeampaa ylityspaikkaa, mutta sellaista ei näkynyt missään.

Taas kävi munkki, kun lähistöllä taukoa pitänyt vaeltaja tarjoutui avuksemme. Hän kuulemma tykkäsi tällaisista ylityksistä ja oli kertomansa mukaan kulkenut muiden apuna edestakaisin jo kolmesti. Saimme lainata miehen kaverin sauvoja, jotka hän sitten kävi nappaamassa takaisin vastarannalta. Selvisimme kompastelematta toiselle puolelle noin puolen tunnin viivästyksen jälkeen. Jäätävissä puroissa ilman kenkiä kahlaaminen tekee muuten aika höpöä jaloille!


Sitten alkoi ylämäki kohti Kungsledenin korkeinta kohtaa, Tjäktjapassetia (1150 m): ensin loivempaa ja lopulta jyrkkää nousua mutaisessa rinteessä. Ihmeen hyvin ihminen pystyy kuitenkin kiipeämään koukistamatta toista jalkaa käytännössä ollenkaan – hilasin itseni ylös kävelysauvojen ja vasemman jalan varassa, kun oikea jalka vain laahasi turhana painolastina perässä. Etenimme taas hitaasti, muttemme antaneet sen latistaa tunnelmaa. Maisemat vain paranivat mitä ylemmäs pääsimme. Alla olevassa kuvassa näkyy bongaamamme täydellinen telttapaikka: tasaista nurmikkoa, vieressä juomavettä tarjoava pieni puro, ja näkymät pitkälle alas laaksoon. Emme olleet itse vielä valmiita leirin pystytykseen, mutta vinkkasimme paikasta parille hyvin väsyneen näköiselle vastaantulijalle hieman myöhemmin.

Heti Tjäktjapassetin jälkeen maisemat muuttuivat vehreästä idyllistä karuun kivikkoon. Ja niitä kiviähän riitti täydelliseen kyllästymiseen asti! Koko Sälka-Tjäktja-välihän on vain 12 kilometrin mittainen, mutta tuntui tuplasti pidemmältä loputtomien lohkareikkojen vuoksi. Matkalla ohitimme tuhisten muutaman kivikkoon pystytetyn leirin; itse emme halunneet enää edes nähdä ainuttakaan kiveä, saati sitten herätä seuraavana aamuna niiden pirulaisten keskeltä.

Ohitimme suosiolla Tjäktjan tunturimajat, koska sieltä ei löytynyt saunaa. Sitä paitsi kivikko pilasi otollisten telttapaikkojen maisemia. Sitkeys palkittiin, kun vain hieman mökkien jälkeen löysimme komeasti pauhaavan kosken vierestä mukavan nurmikkoisen leiripaikan. Hyttyset iskivät siinä kimppuun välittömästi, mutta Kokin nuotio piti niitä hieman loitolla illallisen ajan. Tällä kertaa pulahdus jäiseen virtaan ei houkuttanut, vaan ryömimme likaisina pusseihimme marinoitumaan yön yli.


5. vaelluspäivä: Tjäktja-Alesjaure

Keskieurooppalaisilla vaellusturisteilla tuntuu olevan vastustamaton tarve epätoivottuun sosiaaliseen kanssakäymiseen ja pätemiseen, ainakin näin suomalaisen jurottajan näkökulmasta. Viidennen päivän aamuna meitä eivät kuitenkaan häiriköineet saksalaiset vaan ranskalaiset. Vaihtelu virkistää! Leirimme ohi ani varhain (=ennen yhdeksää) kulkenut porukka katsoi asiakseen herättää meidät huuteluillaan kesken makeiden unien. “Hello! HELLOOOO THERE! Time to wake up! Hehehehehehehe! Lol!”

How about time to bugger off?IMG_4174

Noh, pääsimme ainakin liikkeelle. Jostain syystä muistikuvani tästä 13 kilometrin matkasta Alesjaureen ovat hyvin hatarat. Yksityiskohtia ei ole valokuvista huolimatta juuri jäänyt mieleeni. Sen muistan, että polku kävi taas helppokulkuisemmaksi ja oli suurilta osin loivaa alamäkeä. Kungsleden kulkee ajoittain poroaitausten läpi, ja onnistuimmekin näkemään ryhmän sarvekkaita komistuksia, jotka tyytyivät vilkaisemaan meitä laiskasti ennen matkansa jatkamista. Valokuvista päätellen joitakin kahluupaikkoja oli myös tämän matkan varrella.

Alesjauren tuvilta avautuu suosittu Instagram-maisema yli turkoosina mutkittelevan joen, mutta parhaat valokuvat siitä saisi vain kiipeämällä viereiselle tunturille. Emme jaksaneet rääkätä itseämme vain ottaaksemme samat kuvat, jotka sadat ovat jo ottaneet ennen meitä ja meitä paremmin, vaan jatkoimme suoraan tuville.

IMG_4181 IMG_4188

Tuvat on rakennettu pienen, jyrkän kukkulan päälle, josta pääsee ihailemaan sekä aiemmin mainitsemaani Instagram-jokea että toisella puolen kimmeltävää, turkoosia Alisjávri-järveä. Tuvat koostuvat useasta makuupaikkarakennuksesta ja päärakennuksesta, jonka yhteydessä on kauppa ja valtava olo-/ruokailuhuone. Huussien vierestä löytyy ehkä maailman majesteettisin tuuleenpissimispaikka, joka on virallisin kyltein herroille varattu.
IMG_4189 IMG_4190

Olimme paikalla juuri naisten saunavuoron alkaessa, joten jätin leiripaikan etsimisen ja pystytyksen Kokille ja suuntasin itse lauteille. Sillä välin Kokki oli järjestänyt iloisen yllätyksen: emme nukkuisikaan sinä yönä teltassa vaan sisällä lämpimässä tuvassa! Makuupaikkamme rokottivat Kokin lompakkoa 500 SEK / hlö (~50€). Törmäsimme jälleen Sälkan lauteilta tuttuun Herra D:hen ja jaoimme ilolla huoneen hänen kanssaan.

Sillä välin kun Kokki ja D. olivat vuorostaan saunassa, käyskentelin itse pahaa-aavistamattomana pihalla ja osuin vahingossa keskelle toisen vaeltajapariskunnan dramaattista erospektaakkelia, jonka päätteeksi toinen osapuoli poistui paikalta helikopterilla. Yritin käydä tekemässä ruokaa, mutta yhteiskeittiön kaikki kaasukeittimet ja suurin osa ruokailutilasta olivat Valtavan Brittiporukan käytössä. Sitten eropariskunnan jäljelle jäänyt osapuoli kavereineen pelmahti samaan pöytään kanssani ja alkoi pitkään ja syvällisesti analysoida ja puolustella omaa aikaisempaa urpoiluaan. En jaksanut nälkäisenä jäädä kuuntelemaan draamailua vaan kävin mieluummin pesemässä nyrkkipyykkiä.

En tällä kertaa halunnut osallistua sekasaunaan, vaan kyttäsin ruoanlaittomahdollisuutta ja iskin, kun yksi keitin vihdoin vapautui. Kokki ja D. liittyivät myöhemmin seuraan. Istuimme lopulta kolmistaan iltaa ja jaoimme eväitämme. D. söi mätitahnamme ja antoi vaihtokaupassa levyllisen suklaata – kauppa se on joka kannattaa, vai miten se meni? Jouduimme istumaan keittiön nurkassa, koska Valtava Brittiporukka oli jättänyt ruokatarpeensa levälleen suurimmalle pöydälle ja näin ilmeisesti “varannut” sen itselleen aamua silmällä pitäen. Saarivaltiolaisten maailmankuuluista käytöstavoista ei kyllä tässä ollut tietoakaan.

Kungsleden, Part 2: Kebnekaise – Singi – Sälka

Day 2: Kebnekaise – (Almost) Singi IMG_4089

Our second hiking day started with the sounds of Germany: it’s a bit tough to sleep in while the German group camping next to you starts stomping around like a bewildered herd of elephants at 6 am. (What exactly is your beef with us, Germany, anyway?) We continued to get fragmented sleep until half past nine. One lazy breakfast and slow pack-up session later, we were back on the trail at around noon.


The trail is supposed to be idiot-proof, but somehow we managed to get lost almost immediately. We had accidentally turned to the marked trail leading up to the Kebnekaise summit, when we of course should have turned to the unmarked trail winding down to the valley. We only noticed our mistake after a solid 45-minute climb. At that point, smart people would have swallowed up their anger and turned back – we decided to sink our feet into wet hummocks and take a shortcut straight downhill. Despite all our stumbling, we finally got back on the right trail with all our limbs intact.

On the trail, there are many bridges like the one pictured above: squeaky and bouncy with delightfully terrifying views over the drop below. Fortunately, the fear of heights is not a problem for either one of us, but it was entirely different for some of the other hikers’ four-legged companions. We watched as a terrified dog was being persuaded to cross the bridge for a long time. The poor thing tried to turn back even when there was only a metre left to get to the other side. So, patience will be needed if your furry friend also happens to be too big to carry across.

IMG_4104 IMG_4109 IMG_4113

According to the guidebook we used, this 15-kilometre leg from Kebnekaise to Singi should only take about 4-6 hours. The trail is generally quite easy to walk, but also rocky at times. This leg felt a lot longer than 15 km, which was probably due to exhaustion from carrying our heavy backpacks. Balancing on rocks was also taking a toll on my joints: towards the end of the day, I started getting scary little twinges of pain in my right knee. Being quite tired, we scrapped our original plan to reach the Singi huts before dusk. The decision was made easier when we spotted the perfect camping spot by a tiny lake, approximately 2 km before Singi. Or how do you feel about the private beach pictured below?
IMG_4118 IMG_4120

I set up camp while Chef scraped up enough twigs for a campfire. Sauna was not in the cards for the evening, but we were starting to get chilly after a whole day of sweating. Chef kept bugging me to go skinny dipping with him in the lake until I finally caved just to get him off my back. The water in the lake comes from melting ice, which is probably enough of a hint of how the temperature was. I had to muster up all my willpower to take a dip, but it did make me feel pleasantly clean and tingly afterwards. I don’t think there are too many better ways to spend the final moments of any day than watching the sun disappear behind snowy peaks. I crawled into the warm caress of my sleeping bag, just hoping that my knee would make a speedy recovery overnight.


Day 3: (Almost) Singi – Sälka

On the third morning, we woke up to changed scenery. Mist had swept over to cradle us, stopping any rogue sunrays from warming our skins. Perhaps thanks to the chilly temperature, we managed to stuff breakfast down our pieholes, pack up camp, and get going much faster than the previous days.


As we continued toward Singi, the fog soon cleared up and made way for the sun. Upon reaching the Singi huts, we also took our first steps on the actual Kungsleden; the Nikkaluokta-Singi leg is officially part of the Dag Hammarskjöldsleden trail, which then overlaps with Kungsleden between Singi and Abisko. However, since Kungsleden is internationally the better-known trail of the two, it made sense to refer to our whole hike as “Kungsleden” here on the blog.
IMG_4132 IMG_4138

Right after passing by the huts, we suddenly got roadblocked: a large group of Swedes was squatting on and beside the trail, oohing and aahing over the various kinds of plants growing around them. Or in Chef’s words, Hemulens had found their way to the valley. :D At this point, my knee began to hurt again, but I sucked it up and kept walking with a bit of a limp.
IMG_4139 IMG_4142

Many of the other hikers we had met had told us that the Singi-Sälka leg would be the easiest and most enjoyable one of the entire hike: not rocky at all with fantastic views over the valley and the mountains surrounding it. However, enjoyment was far from my brain when every step was pure pain. As the pain kept intensifying, I had a couple of breakdowns on the way. I was convinced I would have to quit the hike and hop on an extremely expensive helicopter to ever make it out of the wilderness. Cue: self-pity and tears. If only I had been smart enough to bring a proper knee support with me!

IMG_4147 IMG_4152

The route from our camping spot to Sälka was only 2+12 km, but I was really slowing us down. Now that I think about it, it’s incredible how Chef managed to stay so patient and calm with such a whiney, mopey sloth in tow. #Relationshipgoals? Hands down the longest 14 km of my life! When the Sälka huts finally appeared in the horizon, we both let out a spontaneous squeal from sheer joy.


There is a surprisingly well-stocked shop by the huts. I bought a can of coke, and let me tell you: the elixir of life, as my brother used to call it, has never tasted better than it did right there and then. The extortionate prices at the Kebnekaise fjällstation also stayed at Kebnekaise: in Sälka, it was possible to only buy access to the sauna, and it cost a very reasonable 50 SEK (~5€) per person. Very reasonable. There were three 1.5-hour sauna shifts: first the ladies, then the gents, and finally a mixed sauna that turned into a mini party when almost 20 naked, tipsy* people sat side-by-sweaty-side, sharing drinks and hiking stories. Most took a lightning quick dip in the freezing river by the sauna, but Chef just plopped himself down and sat in the stream for ages, possibly mistaking it for a jacuzzi.

*Beer was also available in the shop, a.k.a. our little oasis in the wilderness

We met the greatest people of the whole hike in this sauna. For example, a Swedish nurse showed me how to tape up my knee and gave me hope for the remainder of our trip, two Swedish brothers claimed they thought I was barely over 20, and a charming Englishman, D, invited us to his birthday party which would be held in Abisko upon completing the hike. I had originally planned to go straight to sleep after the ladies’ sauna, but I’m really glad I stayed until the end. A relaxing evening in excellent company was just what we both needed after such a long and troublesome day. Eventually, the hut owner had to chase us out and into our tents, or else the sauna party might have gone on forever.

Kungsleden, osa 2: Kebnekaise-Singi-Sälka

2. vaelluspäivä: Kebnekaise – (Melkein) Singi IMG_4089

Toisen vaelluspäivän aamuna oli vaikea nukkua pitkään, koska reippaat saksalaisryhmät tömistelivät viereisiltä telttapaikoilta liikkeelle jo aamukuudelta. Torkuimme kuitenkin katkonaista unta puoli kymmeneen. Rauhallinen aamupala ja leirin pakkaaminen veivät taas muutaman tunnin, joten itse pääsimme polulle vasta puoliltapäivin.


Onnistuimme eksymään idioottivarmana pidetyltä reitiltä lähes välittömästi: lähdimme vahingossa Kebnekaisen huipulle kulkevalle, merkitylle polulle, kun olisi pitänyt ymmärtää kääntyä kyltittömälle reitille, joka kiemurteli alas laaksoon. Huomasimme virheen vasta noin kolmen vartin kevyen nousun jälkeen. Fiksu olisi niellyt kiukkunsa ja kääntynyt takaisin, me taas päätimme oikaista upottavien, edeltävän viikon sateiden kastelemien mättäiden poikki suoraan alamäkeen. Kompastelusta huolimatta selvisimme lopulta oikealle reitille ilman ainuttakaan raajan katkeamista.

Reitin varrelta löytyy monta ylläolevan kuvan kaltaista kiikkerää riippusiltaa, joiden toisiinsa kytketyt palaset hytkyvät ja kirskuvat joka askeleella. Ritilöiden läpi pääsee myös ihailemaan jalkojen alla häämöttävää pudotusta. Meistä kumpikaan ei onneksi juuri kärsi korkean paikan kammosta, mutta yhtä helppoa ei ollut joidenkin vaeltajien nelijalkaisilla kavereilla. Seurasimme vierestä, kun kauhun vallassa jarrutellutta koiraa maaniteltiin pitkään kulkemaan toiselle puolelle. Raukka yritti kääntyä takaisin vielä silloinkin, kun siltaa oli enää metri jäljellä. Kärsivällisyyttä siis tarvitaan, mikäli omasta karvapallosta ei ole enää sylikoiraksi.

IMG_4104 IMG_4109 IMG_4113

Opaskirjamme mukaan tähän 15 kilometrin mittaiseen Kebnekaise-Singi -osuuteen tarvitsee varata vain 4-6 tuntia. Polku on kohtuullisen helppokulkuista, mutta paikoittain kivikkoista. Matka tuntui huomattavasti ilmoitettua pidemmältä, vaikka todellisuudessa olimme varmasti vain painavien kantamustemme uuvuttamia. Kivillä tasapainottelu alkoi myös pikkuhiljaa tuntua ikävinä vihlaisuina oikeassa polvessani. Tavoitteenamme oli ollut päästä Singin tunturituville asti ennen hämärää, mutta väsyneinä hylkäsimme suunnitelman. Päätöstä helpotti, kun bongasimme täydellisen telttapaikan pienen järven rannalta, noin kaksi kilometriä ennen Singiä. Vai miltä vaikuttaa allaolevan kuvan yksityisranta?
IMG_4118 IMG_4120

Pystytin teltan sillä välin, kun Kokki taikoi nuotion illallista varten. Saunaa ei tänä iltana ollut tiedossa, mutta inhottavan hikinen olo alkoi kääntyä viluksi. Tarmokkaan yllytyskampanjan jälkeen Kokki sai suostuteltua minutkin pulahdukselle hyiseen järveen, jonka vesi on kirjaimellisesti hiljattain sulanutta jäätikköä ja lämpötila sen mukainen. Ei ollut helppoa, mutta olosta tuli dippauksen jälkeen puhdas ja kihelmöivän lämmin. En keksi montaakaan parempaa tapaa päättää ilta kuin lumihuippujen taakse katoavan auringon ihailu. Ryömin tyytyväisenä makuupussini hellään syleilyyn ja toivoin polveni toipuvan seuraavan päivän koitokseen.


3. vaelluspäivä: (Melkein) Singi – Sälka

Kolmantena aamuna heräsimme muuttuneisiin maisemiin. Sumu oli yön aikana vyörynyt yllemme ja esti lämmittävien auringonsäteiden pääsyn iholle. Ehkäpä kolean aamun ansiosta saimme sapuskat naamariin ja leirin pakattua selvästi edellisiä kertoja ripeämmin.


Jatkoimme kohti Singiä, ja pian sumukin väistyi auringon tieltä. Vasta tupien kohdalla astuimme virallisesti Kungsledenille; Nikkaluokta-Singi -pätkä on oikeastaan osa Dag Hammarskjöldsledeniä, joka taas kulkee Kungsledenin kanssa päällekkäin Singistä Abiskoon. Kungsleden on kuitenkin kansainvälisesti tunnetumpi kuin Dag Hammarskjöldsleden, joten tuntui luontevammalta viitata koko vaellukseen Kungsledeninä täällä blogissa.
IMG_4132 IMG_4138

Tuvat ohitettuamme jouduimme aamupäiväruuhkaan, kun polulla kyykki valtava joukko kasveja ääneen ihastelevia ruotsalaisia tukkien koko väylän. Tai Kokin sanoin: hemulit olivat löytäneet laaksoon. :D Tässä vaiheessa myös polveni muistutti jälleen olemassaolostaan, mutta hammasta purren jatkoin matkaa hieman ontuen.
IMG_4139 IMG_4142

Moni kohtaamistamme vaeltajista kertoi Singi-Sälka -osuuden olevan koko reitin helpoin ja nautinnollisin: tasaista polkua tasaisen laakson huikeissa maisemissa. Nautinto oli kuitenkin kaukana ja itku lähellä, kun jokainen askel alkoi olla tuskaa. (Huijasin: itku ei ollut vain lähellä vaan myös mukana, kun piehtaroin itsesäälissä ja pelkäsin joutuvani keskeyttämään vaelluksen ja tilaamaan helikopterikyydin takaisin sivistyksen pariin.) Kunpa olisin tajunnut ostaa kunnon polvituen mukaan!

IMG_4147 IMG_4152

Kokonaismatka leiripaikaltamme Sälkaan oli ainoastaan 2+12 km. En kuitenkaan oikein päässyt nauttimaan maisemista ja orastavasta ruskasta, koska valitin vain tuskasta. Kokki pysyi silti hämmästyttävän kärsivällisenä, vaikka hidas ja epätoivoinen laiskiainen oli varmasti raskas riippa perässä. Elämäni pisimmät 14 kilometriä! Kun Sälkan tuvat vihdoin alkoivat siintää mutkan takana horisontissa, meiltä molemmilta pääsi spontaani riemunkiljahdus.


Tupien yhteydessä on yllättävän hyvin varustettu kauppa, josta ostin tölkillisen kokista. Elämän eliksiiri, kuten veljeni sitä joskus nimitti, ei ole ikinä maistunut paremmalta kuin silloin. Toisin kuin Kebnekaisen kiskurihintaisella tunturiasemalla, Sälkassa on mahdollista maksaa pelkästä saunan käytöstä. Hinnaksi tuli hyvin kohtuulliset 50 kruunua (~5€) per saunoja. Miehille ja naisille oli ensin omat vuoronsa, ja illan lopuksi menimme vielä yhdessä sekasaunaan. Pienessä saunassa oli tiivis tunnelma ja hieno meininki, kun lähemmäs kaksikymmentä pikkuhiprakkaista* vaeltajaa jakoi kokemuksiaan hikinen kylki kyljessä. Saunasta pääsi myös hyytävän kylmään jokeen uimaan. Kun muut kastautuivat sekunneissa, Kokki jäi rauhassa veteen lilluttelemaan kuin parhaaseenkin porealtaaseen.

*Kaupasta sai myös olutta.

Saunassa tapasimme mahtavia ihmisiä, joista mm. ruotsalainen sairaanhoitaja neuvoi minulle polven teippauksen ja antoi samalla toivoa vaelluksen loppuunsaattamiseen, ruotsalainen veljeskaksikko väitti luulleensa minua kaksikymppiseksi, ja englantilainen herrasmies D kutsui meidät synttärijuhliinsa Abiskoon vaelluksen päätteeksi. Olin alun perin ajatellut painua suoraan nukkumaan naisten saunavuoron jälkeen, mutta onneksi päätin lopulta uskaltautua myös sekasaunaan. Rentouttava ilta hienossa seurassa tuli todella tarpeeseen. Lopulta tuvan emäntä joutui paimentamaan meidät ulos telttoihimme, kun muuten emme olisi lähteneet kulumallakaan.

Kungsleden, part 1: Kiruna-Nikkaluokta-Kebnekaise

Kungsleden (The King’s Trail) is a 400-kilometre-long hiking trail in Northern Sweden. When I was googling for Europe’s best hiking trails, Kungsleden was included in almost every Top 10 list I could find. In August, Chef and I set out to see how well-deserved all the hype was. However, 400+ km might have been a bit rough for two hiking novices, so we only did the most popular bit from Nikkaluokta to Abisko. 108 kilometres in a week = just a little over 15 km per day. Can do!

Nikkaluokta-Abisko Map

The trail can be hiked in both directions, though most choose to start in Abisko and finish in Nikkaluokta. We only did the opposite because it was easier for us logistically. The most convenient way to reach this bit of the trail is to fly directly to Kiruna and catch a bus to Abisko or Nikkaluokta. We chose to travel by bus all the way from Turku, Finland, because that was the most budget-friendly option for us. Fortunately, we were able to make a couple of pit stops on the way in Jyväskylä and Oulu, while visiting friends and family.

Upon reaching Kiruna bus station, we ran into a lone German lady huffing and puffing under a pile of ancient gear that made her resemble a member of a 20th century arctic expedition. She had just finished a rough hike: she had broken her tent, missed her return flight and spent all her money. As logically follows, based on her bad experience she declared our plan equally doomed. Chef apparently had ze wrong kind of poor shoes which would be his downfall once we reached the deadly muddy bits of the trail. There would be nothing but rain, wind, cold and misery awaiting us, and of course only uphill in every direction, as far as the eye can see. In addition, all accommodation in Kiruna was deemed subpar and overpriced by her. So, us kids had better turn around on our heels and go back to where we came from. We thanked her for the kind warning, which only fuelled her fire. We finally managed to bid her farewell and went out to eat.

Arctic Thai & Grill seemed like a promising eatery, but boy did we screw up with our orders. The waitress asked us to pick between Mild, Medium and “Thai hot”. Obviously, Chef couldn’t help but brag about his past travels to Thailand and boasted he could handle Thai hot, no problem. I opted for Medium. “Are you sure?” asked the waitress with a hint of a devilish smile in the corner of her mouth. Yuh-uh, yup yup, we were sure, we were confident. Once our meals came, it soon became abundantly clear that “Thai hot” was not just empty marketing jargon this time. Instead, it felt like third-degree burns in the digestive system. Chef, with his watering eyes, bravely destroyed several forkfuls before having to call it quits. I tasted a teeny-tiny one-centimetre bit of a noodle from his plate and felt like spontaneously combusting right there and then. A little tip for anyone travelling to Kiruna: they sure don’t shy away from chili at Arctic Thai & Grill!

We spent the night at Camp Ripan, which was neither subpar nor overpriced (Chef & Sloth 1 – 0 German Lady). 250 Swedish krona bought us a spot for our tent, and access to warm showers and sauna for two, with the added bonus of access to a comfortable bar at the reception. The next morning, packing up was such a hassle that we nearly missed our bus to Nikkaluokta. What better way to start a day than running 1.5 km to the bus station while carrying a backpack stuffed to the brim. We made the bus, barely, and an hour later, we were finally in Nikkaluokta at the starting point of our hike.



We did some last-minute shopping at the tiny store and came out with a hiking map and a brand new Mora knife, a pretty little impulse buy. Bursting with energy and determination, we were finally ready to hit the trail. We found out that the yearly Fjällräven Classic hiking event had just ended before our arrival. It had once again brought over two thousand hikers to the very same trail, which sounds like a complete nightmare considering our main goal was to seek some peace and quiet in nature. So, we got pretty lucky with our timing and never had to join the herd. I hadn’t even heard about the whole event before that.


The first leg from Nikkaluokta to Kebnekaise is 19 km long. There is also the possibility to pay 350 SEK (~35€) for a boat ride across the Láddjujávri lake, which cuts 6 km from the hike. At that point, only 5 km in, we were way too energetic to even consider such frivolities. We had a little snack break by the lake, which accidentally ended up taking us over an hour, and continued on foot.

IMG_4038 Láddjujávri lakeshore – an acceptable snack break spotIMG_4036Too bright!IMG_4032

This delightful Lap Dånalds establishment serves reindeer burgers, but we were too well-fed to be tempted by that offer, either. We strolled happily through birch forests and past open areas, taking in the magnificent mountain views. Tiredness only crept over us after 11-12 kilometres.


We knew there would be small shops along the way, but we didn’t want to rely on their supplies. That is why we were carrying extra food, just in case. Our backpacks weighed a ton, and I was sweating like an animal despite the cool weather. The last four kilometres were spent counting down steps to our destination. Oh, the joy of finally gazing upon the glorious Kebnekaise mountain station!


We had quick drinks at the bar and set up camp nearby, but not near enough to have to pay a camping fee. The station is very pretty and fancy, but the prices were a bit high for my taste. At Kebnekaise fjällstation, it isn’t possible to only pay to use the sauna. Instead, anyone wanting to go to sauna after a long day of hiking has to pay 300 SEK (~30€) for the full service package, which also includes the use of their other facilities: showers, indoor toilets, and kitchen. Too luxurious for the occasion, if you ask me, but to each their own. Had we been hiking in the other direction, it might have felt like a sweeter deal after 5-6 days of sweating.

 IMG_4081Chef by the fire: delicious camping meals coming up
My precious sleeping bag (pictured on the left) is the warmest and comfiest. Love it!