Budjettiloma Montenegrossa, osa 3: Bobotov Kuk & Crno jezero Durmitorin kansallispuistossa

5. päivä: Bobotov Kuk, Durmitorin kansallispuisto

Bobotov Kuk (2523 m) on ainakin virallisesti Montenegron korkein huippu, minkä ansiosta se onkin erityisen houkutteleva vaelluskohde kaltaiselleni ylioptimistiselle harrastelijalle. Hyvänä päivänä Montenegron katolta voi kuulemma nähdä koko maan ja lisäksi pitkälle Serbiaan ja Albaniaan. En tosin ollut alun perin suunnitellut yrittäväni Bobon huiputusta lainkaan, mutta epäonnistuneesta Planinican-vaelluksesta sisuuntuneena päätin lähteä kokeilemaan. Pikaisen googlauksen perusteella Boboa suositellaan lähes poikkeuksetta vain kokeneille vuoristohirmuille sen muutamien hankalahkojen kiipeilyosuuksien vuoksi, mutta löysin myös blogitekstin, jonka kirjoittaja oli kiivennyt huipulle läskipohjatennareissaan. Jos tennarityttö pärjäsi, niin miksei sitten vaelluskengitetty laiskiainenkin.

 IMG_20180620_063847Tämäkin vaellus alkoi Mustalta järveltä anivarhain aamun usvassa
IMG_20180620_065645Joku Predator-rapu suoraan painajaisistani, hrrrrr. Missä pää, missä peräsin? 

Tällä kertaa olin tilapäisessä mielenhäiriössä liikkeellä jo aamukuudelta, mistä oli toki se etu, ettei korruptoitunut viiksisetä ollut vielä ehtinyt puiston lippuluukulle kohottamaan verenpainettani. Ensimmäiset pari tuntia kuluivat jälleen tutuissa merkeissä jyrkkää metsäpolkua kavuten ja hyttysiä hätistellen. Sitten aivan yllättäen puut ja ötökät vain katosivat ja horisontissa alkoi siintää vuorenhuippuja, ja mikä parasta, myös sinistä taivasta! Olin ylläristä niin onnellinen, että alkoi naurattaa, ja siinä hirnuessani jokin kamikaze-kärpänen otti saman tien kurssin kohti suutani ja sukelsi syvälle henkitorveeni. Jatkoin matkaa elegantisti kröhien.

IMG_20180620_080927KärppiväijyIMG_20180620_082330Kaljateltta Dinäärialppien tapaan – kyllä, keskeltä ei mitään olisi voinut ostaa olutta
IMG_20180620_082548 Nyt aletaan päästä asiaan! Bobo-reitti kiemurtelee kuvan oikeaa laitaa ylöspäin

Rinteellä laiduntaneet lampaat määkivät tarmokkaasti ohi kulkiessani. Määintä ja kaulakellojen kolina yhdistyivät upeaksi sinfoniaksi, joka kaikui ympäröivien vuorten seinämillä paahtaessani eteen- ja ylöspäin. Sain kaverikseni myös uteliaan vuorivuohen, joka aikansa seuraili raskasta kulkuani ja hyppelehti sitten ketterästi horisonttiin aivan kuin näyttäen mallia oikeaoppisesta kiipeilytekniikasta.

IMG_20180620_082729Kaverikuva: me, myself and the mountainsIMG_20180620_083117Ei kannata kovasti kompastella, pyllymäki alas on pitkä
IMG_20180620_085606Tätä kavutessa tarkeneeIMG_20180620_092743Etsi kuvasta lumen osittain peittämät reittimerkit. Haukankatse tulisi tarpeeseen, mutta onneksi piilareilla voi huijata!

IMG_20180620_093910Sielunmaisemaa: en keksi mitään sykähdyttävämpää
IMG_20180620_094028_01Onhan tämmöinen nyt aika vaikuttavaa?!IMG_20180620_094037Onni löytyy yksinäiseltä vuoristopolultaIMG_20180620_102353Eisssss… Ei tätä paskaa! Ei nyt! Ei näin!

Maisemat olivat kuin sadusta, ja onnentunne läikähteli rinnassani… Kunnes kulkuni pysähtyi tähän valtavaan lumimassaan, joka peitti merkityn reitin kokonaan näkyvistä. Bobotov Kuk kohosi suoraan edessä, niin lähellä mutta kuitenkin niin kaukana. Nämä viimeiset osuudet ovat jo valmiiksi todella jyrkkää nousua, ja nyt olisi pitänyt puskea suoraan ylös pitkin sileää lumiseinämää? Toki vielä ilman asianmukaisia varusteita. Liukastelin kinosten keskeltä pilkottaneiden reittimerkkien perässä niin pitkälle kuin pystyin, kunnes seuraavaa ei enää näkynyt missään. Epätoivo alkoi kuplia pintaan, ja harkitsin vakavasti kääntyväni takaisin. Tuntui, että tämän nousun yrittäminen olisi aivan liian vaarallista – suorastaan puhdasta typeryyttä.

IMG_20180620_103236Kuvassa rinne näyttää huomattavasti loivemmalta kuin se todellisuudessa oli

Velloin hetken itsesäälissä ja aloin katsella sopivaa alasmenoreittiä. Sitten huomasin alhaalla laaksossa liikettä. Yleensä paras vaelluspäivä on sellainen, jona en näe muita ihmisiä lainkaan, mutta tämä oli iloinen poikkeus sääntöön. Kaksi muurahaismaista hahmoa lähestyi masistelupaikkaani hyvää vauhtia!

IMG_20180620_105231_2Huomaatko kulkijat?IMG_20180620_105231_circleViimeistään nyt?

Pariskunta, Nick ja Ann Coloradosta, ei tullutkaan koko matkaa luokseni viimeisen näkyvän reittimerkin kohdalle, vaan alkoi kiivetä tarmokkaasti suoraan ylös kohti satulaa. Jos nuo kerran typerehtivät, niin kyllä minäkin! ‘MURICA! Hämähäkkeilin pikavauhtia rinnettä sivusuunnassa päästäkseni peesailemaan jonon jatkoksi ennen kuin yllätysoppaani katoaisivat näkyvistä. Pikaisten esittäytymisten jälkeen jatkoimme matkaa kolmisin Nickin pitäessä kärkeä. Nousu oli rehellisesti sanoen todella pelottava: jouduimme kiipeilemään irtokivillä ylös lähes kohtisuoralta tuntunutta seinämää. Otteet piti katsoa todella tarkkaan – yksikin lipsahdus johtaisi helposti siihen, että vyöryisi itse kivien mukana pitkän alamäen takaisin laakson pohjalle. Ei siinä varmaankaan kuollut olisi, mutta osumaa olisi kuitenkin päässyt ottamaan enemmän kuin tarpeeksi. Ikäni puissa ja seinillä apinoineena en kuitenkaan ymmärtänyt pelätä aivan niin paljoa kuin olisi ehkä kannattanut. Kiipeämiseni tuntui irtonaisesta alustasta huolimatta melko varmalta. Ehkä se johtui adrenaliinista. Yksin en silti olisi uskaltanut.

IMG_20180620_115517Hauska osuus lumen ja kallioseinämän välisessä rakosessa

Pelottavan puolituntisen ja toisen hieman vähemmän kuumottavan puolituntisen kiipeilyn jälkeen pääsimme vihdoin perille. Voi pojat, Bobo ei petä! Vaikka pilviä pyöri yläpuolellamme, näkymät huipulta olivat niistä huolimatta aivan toista luokkaa kuin edellispäivän sumussa. Tämän on oltava kokonaisuudessaan Montenegron hienoin vaellusreitti. Onneksi uskalsin.

IMG_20180620_122936Reunalla – loistavaa tunnelmaa
IMG_20180620_122859Pätkä kuljetusta reitistä näkyvissä kaukana alhaalla
IMG_20180620_123355Vieraskirja/todistusaineistoIMG_20180620_123839Reunalla – kaunis on maailma

Nick ja Ann kävivät huipulla vain kääntymässä ja suuntasivat saman tien takaisin alas. Coloradossa kuolee joka vuosi ihmisiä, jotka onnistuvat jäämään vuorille jumiin ukkosella, joten ymmärrettävästi huipun pikapyörähdyksestä on tullut heille tapa. Itse en osannut pelätä muutamien hassujen hattarapilvien tiivistymistä, vaan jättäydyin suosiolla jälkeen ja pidin kaikessa rauhassa lounastauon maisemia ihaillen.

Paluumatka samaa reittiä pitkin ei tullut kysymykseen, en ole niin itsetuhoinen. Olimme toki ylös kivutessa leikitelleet sillä ajatuksella, että repun sadesuojaa voisi käyttää pulkkana ja lasketella sen päällä alas lumista rinnettä takaisin kohti Žabljakia. Wheeee! Sitten muistin, ettei omasta Haglöfsistäni edes löydy moista high tech -varustetta. Onneksi Bobon toiselta puolelta pääsee pois myös vaihtoehtoista reittiä kohti Sedloa. Sedlon puolella matka on tunteja lyhyempi, mutta samalla jyrkempi. Rasitusvammaa rasitusvamman päälle tiedossa, polvi tykkää! Tärkeintä kuitenkin oli, että sieltä lumi oli jo ehtinyt suurimmaksi osaksi sulaa. Tiesin, koska olimme kysyneet tätä huipulla tapaamiltamme saksalaisilta. Minä, Nick ja Ann olimmekin ainoita typeryksiä, jotka sinä kesäkuisena päivänä kiipesivät Bobolle Žabljakin pitkää reittiä. Kerrankos sitä.

IMG_20180620_124057Vuorenseinämään pultatut vaijerit auttavat huipulle kiipeämisessä ja sieltä laskeutumisessa. Tämä osuus ei tuntunut yhtä hurjalta kuin miltä se näyttää.

IMG_20180620_133838Lisää vaijereita, vaikka ilmankin pärjäisi jo

IMG_20180620_135013Houkuttelevan näköinen uimapaikka – kunnes muistaa sen turkoosin veden tulevan ympäriltä sulavasta lumesta. Hrrrr.

IMG_20180620_135557
Jos jotakin pitäisi katsella loppuikäni, katselisin tätäIMG_20180620_140844Mitkä muodot!
IMG_20180620_150346Sedlon näköalapaikka ja autotie jo aivan nurkan takana

Tämän paluureitin huono puoli on se, että Sedlo sijaitsee 17 kilometrin päässä Žabljakista, mikä tietysti tarkoittaa ylimääräisiä logistisia hankaluuksia autottomille kulkijoille. Olin kuitenkin luottavaisin mielin – ainahan voisi soittaa taksin, ellei liftaten pääsisi kulkemaan takaisin majapaikkaan. Kaikki huoli olikin turhaa: ylläolevassa kuvassa näkyy punapukuinen slovakialaispariskunta, jonka kyydissä pääsin kauniisti kysymällä mukavasti ja nopeasti takaisin kylään. En edes uskaltaisi itse autoilla näillä kaksisuuntaisilla mutta yhden auton levyisillä serpentiiniteillä. Onneksi muut uskaltavat. Kaikin puolin onnistuneesta päivästä kiitos Montenegro, kiitos USA, kiitos Slovakia!

IMG_20180620_151801

6. päivä: Crno jezero, Durmitorin kansallispuisto

Aikani kansallispuiston kupeessa oli tulossa päätökseensä. Tällä kertaa päätin oikeasti lepuuttaa polveani ja kävellä vain Mustalle järvelle asti, missä suunnittelin loikoilevani eväiden turvin pitkälle iltapäivään. Olin siihen mennessä nähnyt järven vain aamu-usvassa ja iltapäivän sateessa ja harmaudessa. Täyteen loistoonsa tuo Montenegron helmi pääsee vasta auringonpaisteessa. En osannut ottaa kuvia, joissa kirkkaanturkoosi vesi ja järven idyllinen ympäristö pääsisivät täysin oikeuksiinsa, mutta tässä silti kokoelma parhaita yrityksiäni.

IMG_20180621_122117

IMG_20180621_121429

Yllättäen polven lepuutus pääsi hieman unohtumaan, kun innostuin kulkemaan puolentoista tunnin lenkin järven ympäri. Tästä ei kannata jäädä paitsi, jos näille nurkille eksyy! Reitin varrelle, toinen toistaan hienommille näköalapaikoille, on ripoteltu penkkejä, joilla todella kelpaa jyrsiä eväitään.
IMG_20180621_121929

IMG_20180621_125125
IMG_20180621_130544

IMG_20180621_131547
IMG_20180621_131612

IMG_20180621_131707Laamareppuun mahtuu juuri sopivasti murkinaaIMG_20180621_133858

Polven lepuutus unohtui lopullisesti siinä vaiheessa, kun innostuin kävelemään toisen puolitoistatuntisen metsäpolkua pitkin kohti Savin Kukin hiihtohissiä, jolla pääsisin vielä kerran (kivuttomasti!) uuden vuoren huipulle. Välittömästi hissin ala-asemalle selvittyäni mustia pilviä kerääntyi kuin taikaiskusta huipun ympärille, ja sitten alkoi jyristä. Kovaa. Palasin pikavauhtia takaisin järvelle.

IMG_20180621_144818Kolmen tunnin lisäkävelyn saldo: näin lehmän, lehmä näki minut.

Järveltä oli vielä kolmen vartin kävelymatka majapaikkaani. Olin onneksi pakannut kertakäyttösadetakin laamareppuuni kaiken varalta, ja sille tuli todella käyttöä. Taivas repesi ja ympärillä salamoi, kun kuljin puolijuoksua tienviertä kohti kylää. Kuulin takaani askeleita ja tapasin toisen uitetun kulkijan. Ana-Marija oli eksynyt metsäpolulla matkalla leiripaikastaan järvelle, ja pyrki nyt palaamaan autotietä pitkin takaisin. Turistibussien kuskit eivät saa kuljettaa ulkopuolisia, mutta pian viereemme pysähtyi kolme vanhempaa paikallista herrasmiestä, jotka käskivät meidät kyytiin. Pienen auton takapenkillä oli tiivis, mutta iloinen tunnelma. Herrat jättivät minut pitserian kohdalla kyydistä, ja olivat kuulemma vieneet Ana-Marijan viereisen kylän leirintäalueelle asti! Aika ystävällistä.

Lue muutkin saman reissun tekstit suomeksi täältä: Montenegro18FI

Budjettiloma Montenegrossa, osa 2: Durmitorin kansallispuisto ja Planinica Fail Trail

IMG_20180620_060331

3. päivä: Žabljak 

Kolmannen lomapäivän aamuna matkustin opiskelijahintaisella bussilipulla (6€) Žabljakin vuoristokylään. Kahden ja puolen tunnin minibussimatkalla ei päässyt pitkästymään, koska Montenegron maisemien ihailuun olisi todella vaikea väsyä. Žabljak itsessään ei tehnyt suurta vaikutusta: kylä koostuu Durmitorin kansallispuistoon johtavan tien varteen rakennetuista taloista ja hotelleista, joista osa on hylätty jo rakennusvaiheessa. Kylästä löytyy ruokakauppa, posti ja urheiluvarusteliike, sekä kourallinen mukiinmeneviä ravintoloita. Toisin sanoin, kyllä niissä ennemmin syö kuin selkäänsä ottaa, mutta siihen se taitaa jäädäkin. Ruokatarjonta sopii mättö på mättö -henkisille lihansyöjille vallan mainiosti, mutta mistään erityisistä makuelämyksistä on turha haaveilla. Postin aukion pizzeriasta sain parhaan kiekon ja vieläpä sopuhintaan 4,50€, mutta muut testaamani syöttölät olivat kaikki jonkinasteisia pettymyksiä. Ei tänne kyllä itse kylän vuoksi matkustetakaan.

IMG_20180618_161440Durmitorin kansallispuisto: paras ja kenties ainoa syy matkustaa Žabljakiin

Olin perillä vasta puolenpäivän jälkeen, eikä sää vaikuttanut enää optimaaliselta ulkoilun suhteen. Vietinkin loput sadepäivästä Hotelli Soan ravintolan maisemaikkunoiden äärellä paikallisia viinejä maistellen. Ei ollenkaan huono päivä maanantaiksi.

IMG_20180618_164301

IMG_20180618_162003Soan ikkunoista näkee paitsi kansallispuistoon myös viereisen, hylätyn hotellin pihalle.
IMG_20180618_170634Kyllä, tuo on ihkaelävä hevonen hengailemassa rapistuneen kummitushotellin terassilla.IMG_20180618_172316Sama kaveri.
IMG_20180619_071040Poutaa luvassa!

4. päivä: Durmitorin kansallispuisto, Planinica (aka Fail Trail)

Neljännen päivän aamuna, täysin tapojeni vastaisesti, olin kansallispuiston portilla intoa puhkuen heti aamuseitsemän jälkeen. Olin kuullut, että viiden tunnin vaelluksen päässä olevalta Planinicalta olisi kertakaikkisen upeat maisemat joka suuntaan, joten halusin varata reitille koko päivän. Puiston sisäänkäynnin lipunmyyntikopissa päivysti tuima setä, jolta pyysin kolmen päivän pääsylipun. Tarjosin maksuksi Visaa, jota mies ei kuitenkaan huolinut, vaikka korttimaksulaite näytti olevan normaalisti päällä. Hän vaati minulta maksun käteisenä ja vaihtorahatkin kaivoi oman taskunsa pohjalta. Kuitin perään ei kannattanut edes kysyä. Vaikka pyrinkin yleensä matkustamaan pienellä budjetilla, kansallispuistojen pääsymaksut maksaisin enemmän kuin mielelläni, jos lipputulot vain menisivät niiden puistojen ylläpitoon eivätkä paksujen setien viiksivaharahastoihin. Tästä Suuresta Vääryydestä tulistuneena harpoin pikavauhtia pois lippukopilta – ja astuin saman tien tuoreuttaan höyryävään koiranpaskaan. Päivä siis alkoi yhtä hienosti kuin se tulisi jatkumaan.

IMG_20180619_074027Utuinen Crno jezero ennen turistibussien saapumista

Puiston suosituin turistirysä on maaginen Crno jezero, Mustan vuoren Musta järvi, joka nimestään huolimatta hehkuu turkoosin eri sävyissä. Kävijöitä riittää, sillä kymmenet turistibussit vyöryvät päivittäin aivan puiston portin viereen, ja portilta taas pääsee kävelemään järvelle noin kymmenessä minuutissa pitkin leveää, asfaltoitua tietä. Aamuseitsemältä siellä ei kuitenkaan ollut lisäkseni ketään muita, joten sain nauttia aamupalaevääni täydellisessä rauhassa ja hiljaisuudessa. Tämän lyhyen luksushetken jälkeen kaikki alkoikin taas mennä pieleen.

IMG_20180619_153809Jätä molemmat oikealle osoittavat merkit huomiotta ja jatka suoraan eteenpäin

Sanotaan, että Durmitorin vaellusreitit ovat hyvin merkittyjä. Ehkä niin, mutta ne kaikki on merkitty samalla punavalkoisella symbolilla. Opaskyltit ovat myös välillä hämmentäviä ja/tai varsin mielikuvituksellisissa paikoissa puoliksi piilossa. Kun reitille pääsee, siellä on helppo pysyä, mutta risteävien polkujen kohdalla on oltava tarkkana. Tai ainakin tarkempana kuin minä. Tuhlasin heti alkuun tunnin kävellen ympyrää, kun käännyin liian aikaisin oikealle ylläolevan kuvan risteyksessä.

IMG_20180619_085854 Tämä ei ollut oikea tieIMG_20180619_091634

Kun olin vihdoin löytänyt oikealle polulle, seuraava vitsaus iski: metsässä oli kostean yön jäljiltä aivan tuhottomasti hyttysiä, joista jok’ikinen hyökkäsi hikisenä puhisevan laiskiaisbuffetin kimppuun. Pysähtyä ei voinut sekunniksikaan, ellei sitten halunnut pökertyä verenhukkaan. Verenimijöitä huitoessani ja kirotessani kävelin jälleen vahingossa yhden risteyksen ohi ja päädyin umpikujaan, jossa odotti vieläkin suurempi hyttysparvi. Jouduin taas palaamaan omia jälkiäni takaisin.

IMG_20180619_093454Tästä ei tietenkään jatketa suoraan. Bongaa minimaalinen reittimerkki vasemman reunan kivestä (opaskyltti oli mutkan takana, puskan peitossa).

IMG_20180619_100202Taas yksi hyttysten vahvistusjoukkojen väijytyspaikka

IMG_20180619_104037

Sain hyttysiltä rauhaa vasta muutaman tunnin kiipeämisen jälkeen, kun metsikkö lopulta harveni ja muuttui lumiläiskien peittämäksi tasangoksi. Tässä vaiheessa taivaan olisi sääennusteen mukaan pitänyt jo alkaa kirkastua, mutta näinhän ei tietenkään todellisuudessa tapahtunut.

IMG_20180619_105002Kai tämäkin on yksi tapa merkitä reittiIMG_20180619_105656Kun vielä olin nuori ja naiivi ja jaksoin uskoa kaikkeen hyvään ja kirkkaaseen taivaaseen
IMG_20180619_105348Ja kauniisiin kukkasiinIMG_20180619_110517Massiivisia lumikraatereita matkan varrelta
IMG_20180619_112304 Näyttää kaikelta muulta paitsi kirkastuvalta taivaaltaIMG_20180619_112940Kevyttä sumua, väistyy varmasti ihan just heti kohta
IMG_20180619_120215PuskatunneliIMG_20180619_120129Ryömimässä

Planinicalle oli enää noin parinkymmenen minuutin matka, kun tuuli alkoi voimistua. Sitten alkoi sataa. Näkyvyys heikkeni entisestään, enkä todella halunnut poiketa merkityltä reitiltä. Reitti kulki tiheiden puskien läpi, ja ainoa vaihtoehto oli ryömiä niiden oksien alta. Mudassa ryvettyneenä ja sateesta ja tuulesta viluisena pääsin vihdoin määränpäähäni Planinicalle…

IMG_20180619_120951

…Ja löysin sieltä vain mutaan tökätyn kepin ja sumua silmänkantamattomiin. Ne upeiksi mainostetut maisemat saattavat kauniina päivänä olla olemassa tai sitten eivät. Tämä reissu oli kuitenkin yhtä tyhjän kanssa, Sumujumalat suosivat minua vähän turhankin lämpimästi. Ei auttanut kuin palata takaisin hyttysten syötiksi.

IMG_20180619_121644HUOH.
IMG_20180619_121304VieraskirjaIMG_20180619_123225Maisemat jossain sumuverhon takana. Ehkä.

IMG_20180619_123440Pitkän paluumatkan alkuIMG_20180619_125940Edelleen paluumatkalla
IMG_20180619_150244Lisää mutaa, ihanaa!

Päivän saldona oli siis korruptiota, paskaa, eksymistä, tuskaa, sumua, sadetta, tuulta, vilua, mutaa, hikeä ja verta, eikä lainkaan maisemia. Kirsikkana kakussa myös polveni vanha rasitusvamma teki loisteliaan comebackin tuon yhdentoista tunnin tuskailun ansiosta. Joskus olisi ihan hyvä varata pehmeä lasku näihin urheilulomiin, mutta minkäs teet: tyhmästä päästä kärsii koko laiskis.

IMG_20180619_152807

Koko päivän parasta antia oli tämä paluumatkan näköalapaikka Mustan järven rannalla, jonne olisin voinut päästä myös mukavasti bussilla muiden turistien mukana. Kannatti(ko) hikoilla.

Lue muutkin saman reissun tekstit suomeksi täältä: Montenegro18FI

Kaupunkiloma Salzburgissa: Untersberg

IMG_1609

Vaikka olin suunnitellut reissun loppuajasta puhdasta kaupunkilomaa, en sitten kuitenkaan malttanut pysyä kokonaan pois korkeuksista. Salzburg Card sisälsi myös hissilipun läheiselle Untersbergin vuorelle. Hellbrunnin palatsikierroksen jälkeen suuntasin taas rinteille polvieni vastustuksesta huolimatta.

IMG_1617

Unterbergsbahnin yläasemalta on todella lyhyt ja helppo kävelymatka ensimmäiselle huipulle. Siellä sipsuttelikin monenlaista sandaalituristia huutamassa tuuleen ja ottamassa itsestään sankarillisia maailmanvalloittajakuvia. Itsehän kun olen kuitenkin Oikea Retkeilijä™, jatkoin coolisti matkaa eteenpäin varsinaiselle vaellusreitille. Ei ehkä olisi kannattanut.

IMG_1648

Reitti kävi paikoittain todella jyrkäksi, ja alas piti laskeutua lähes pystysuoria portaita, jotka välillä katosivat luolien uumeniin. Kaikkein haastavimmissa kohdissa vuoren seinämään oli pultattu kaiteita ja vaijereita, joihin en ilmeisesti sitten kuitenkaan tarrautunut riittävän epätoivoisesti. Ilma oli poutainen ja kuiva, mutta luolan seinämiltä tihkuva vesi oli kastellut osan puuportaista yllättävän liukkaiksi. Kuten arvata saattaa, murhanhimoiset kenkäni käyttivät tilaisuuden välittömästi hyväkseen.

IMG_1647
IMG_1644

IMG_1625

Jalkani lipesi portaissa ja laskeuduin loppumatkan tyylikkäästi vauhdikasta persliukua. Samassa rytäkässä onnistuin telomaan molemmat kämmeneni verille, ja pian ne turposivat kirjaville mustelmille. Mutta enpä vieläkään liukunut kielekkeen yli, hähää! Hyvät kengät kaikin puolin, mutta kävisivät ehkä paremmin luistimista.

IMG_1635

IMG_1640
IMG_1642

Paluumatkalla oltiinkin jännän äärellä, kun kaikki puristusvoima käsistäni oli hävinnyt jonnekin kämmenissä hakkaavan kivun alle, eikä vaijereista ja kaiteista ollut siksi enää apua. Pelkäsin uutta liukastumista ja tein todennäköisesti jonkinlaisen hitausennätyksen tasapainoillessani portaita takaisinpäin. Paluumatkalla kävin sitten lohdutukseksi räpsäisemässä itsestäni samanlaisen riemuidioottikuvan kuin kaikki muutkin. Oli aika kivaa kuitenkin.

IMG_1651
IMG_1655

Vaellusloma Tirolissa, 4. päivä: sumuinen sunnuntai

IMG_1348

Sunnuntaina olin reipastunut riittävästi lähteäkseni takaisin rinteille. Hissimatkasta Ahorn-vuorelle tuli sukellus sumuun: kahden kilometrin korkeudessa näkyvyys oli enää joitakin kymmeniä metrejä. Suunnitelmanani oli kevyt puolentoista tunnin pyörähdys luonnonpuistossa ennen paluuta alas laaksoon.

IMG_1352
IMG_1432

Tuskin tulee yllätyksenä, etten sumussa tarpoessani huomannut alkuperäisen lenkkini käännöstä osoittavaa kylttiä, vaan lähdin tyytyväisenä pidemmälle reitille. Reittimerkit kuitenkin erottuivat polun varrelta kohtalaisen hyvin, joten virheen huomattuani päätin samalla vaivalla jatkaa eteenpäin.

IMG_1357

IMG_1367

Kenkäni pääsivät tositestiin, kun reitin varrella piti ylittää polun katkaissut joki. Tasapainoilin kivien yli, mulahdin nilkkaa myöten veteen, mutta sukat säilyivät täysin kuivina! Tästä riemastuneena olin jo melkein valmis antamaan anteeksi niiden pirulaisten perjantaisen murhayrityksen.

IMG_1380

IMG_1381

Ohitin taukopaikan, mutten malttanut pysähtyä edes kaakaolle. Olin kerrankin hyvissä ajoin liikkeellä, joten lähdin kokeilemaan kuinka lähelle Ahornspitzen huippua (2970 m) pääsisin. (Spoiler: en kovin lähelle)

IMG_1384

IMG_1385

Huoletonta taivallustani varjostivat polun varrella lojuneet luurangot. Matka katkesi lopulta valtavaan lumikenttään: reittimerkkejä ei näkynyt enää missään, enkä uskaltanut jatkaa eteenpäin vain jonkun toisen urpon jalanjälkiin luottaen. Jäinen sade alkoi sopivasti vihmoa niskaan ja teki luovuttamisesta hieman helpompaa.

IMG_1390

Sitä turhautumisen määrää, kun jouduin kääntymään takaisin! Eräs vanha ystäväni kuitenkin kertoi minulle vuosia sitten “ämpäriteoriasta”, joka on pysynyt mielessäni siitä asti. “You are born with a full bucket of luck and an empty bucket of experience. You’d better fill up your bucket of experience before your bucket of luck runs out.”  Alun perin teoriaa oli tarkoitus soveltaa laskuvarjohyppyyn, mutta mikseipä se pätisi myös vuorilla seikkailuun. En siis tässä vaiheessa lähtenyt kokeilemaan onniämpärini vetoisuutta.

IMG_1396

IMG_1429

Laahustaessani takaisin hissille kenkäni hyökkäsivät jälleen: vinot, sateen kastelemat kivet osoittautuivat todella liukkaiksi. En kuitenkaan vieläkään loukannut itseäni, joten toinenkin murhayritys epäonnistui.

IMG_1443

Ostamaani hissilippuun sisältyi edestakainen matka myös Ahornin vieressä kohoavalle Penken-vuorelle, joten kävinpä lopuksi vielä sielläkin. Koko rahalla nääs. Penkenin huipulta olisi ilmeisesti parhaat mahdolliset näkymät koko Zillertalin laakson yli, mutta näkyvyys ei sunnuntai-iltapäivään mennessä ollut ainakaan parantunut.

IMG_1448

IMG_1444

Ahornin tappion jälkeen olin jo valmiiksi väsynyt, joten palasin pian takaisin, kun myös vilu päätti liittyä seuraan. Vaikka moni varmasti jättäisi sumusäällä retken huipulle kokonaan tekemättä, aavemainen tunnelma oli silti mielestäni vaivan arvoista. Maisemia olin onneksi ehtinyt ihailla jo edeltävinä päivinä.

Vaellusloma Tirolissa, 2. päivä: huipulla

Ensimmäisen päivän lämmittelylenkistä reipastuneena ja vaelluskartan inspiroimana päätin kohottaa rimaa perjantaille. Juhannusaatosta kehkeytyi lopulta varsinainen Ei menny niinku Strömsössä -teemapäivä, mitä en aamupäivästä osannut vielä aavistaa.

En ollut huomannut pakata minkäänlaista hattua mukaani, ja ainoat shortsini valuivat pesuvettä parvekkeella vielä aamulla. Lähdin siis ensi töikseni Mayrhofenin lukuisiin urheiluliikkeisiin varusteiden täydennystä etsimään. Shoppaillessa vierähti muutama minuutti liian kauan, ja jouduin nappaamaan suunniteltua myöhäisemmän junan kohti Zell am Zillerin kylää.

IMG_1100

Zellin rautatieasemalta lähdin suunnistamaan kohti Rosenalmbahn-vaijerihissiä. Kävelymatka oli yllättävän pitkä, varsinkin kun eksyin umpikujiin niitä kuuluisia “oikoteitä” kulkiessani. Saavuin ala-asemalle sopivasti viisi minuuttia henkilökunnan lounastauon alkamisesta. Odottelin taas reilun puolituntisen, kunnes hissi vihdoin nytkähti liikkeelle ja kyyditsi minut 1744 metrin korkeuteen.

IMG_1119
Rosenalmin yläasemalla kiinnitin ensimmäisenä huomioni lehmänkellojen riemastuttavaan kilkatukseen ympäri rinteitä. Ilma ylhäällä oli edelleen lämmin mutta mukavan raikas, toisin kuin painostava kuumuus alhaalla laaksossa. Lähdin seuraamaan hyvin merkittyä reittiä ylemmäs vuorelle. Ajatuksenani oli tehdä muutaman tunnin lenkki ja palata sitten takaisin ennen hissin sulkemista.

IMG_1123

IMG_1158

Olin hankkinut elämäni ensimmäiset varsinaiset vaelluskengät vasta viikkoa aikaisemmin, enkä siis ehtinyt ajaa niitä kunnolla sisään ennen tositoimiin ryhtymistä. Matkan varrella virtasi onneksi viileitä vuoristopuroja, joissa huljuttelin rasittuneita jalkojani aina tilaisuuden tullen. Siitä huolimatta Compeedille tuli käyttöä jo menomatkalla.

IMG_1162
Kaikki aamupäivällä kasautuneet viivästykset tarkoittivat sitä, että iltapäivällä olin itse vasta kiipeämässä rinnettä ylös, kun kaikki itseäni fiksummat paikalliset jo palailivat takaisin alaspäin. En kuitenkaan malttanut pysyä alkuperäisessä muutaman tunnin lenkin suunnitelmassani, kun näin korkeammalla häämöttävät lumikasat ja kapenevat, jyrkentyvät kivipolut. Huipulle oli päästävä!

IMG_1165

IMG_1175
IMG_1179

Tyhmänrohkeudesta ja viivästyksistä oli se etu, että ensimmäisen tunnin jälkeen en enää satunnaista vuorivuohta lukuunottamatta törmännyt sieluunkaan. En tiedä mitään parempaa kuin vuoristomaisemien ihailu ylhässä yksinäisyydessä! Kävelin vain ja ajattelin kaikkea tai en mitään, en enää edes muista. Yhtä lähelle zen-tilaa olen tuskin koskaan aiemmin päässyt.

IMG_1198

Reitti kävi jatkuvasti jyrkemmäksi. Ohitin kasan katkenneita kävelysauvoja ja kahlasin välillä nilkkaa myöten upottavassa, auringon lämmittämässä lumihangessa. Lopulta edessä häämötti Kreuzjochin huippu 2558 metrissä.

IMG_1225

IMG_1209
IMG_1227
IMG_1226_2

Pidin lyhyen evästauon ja mietin mihin suuntaan lähtisin laskeutumaan. Jokainen vuoria ympäröivistä hisseistä sulkeutuisi jo tunnin sisällä, joten enää ei tarvinnut kiirehtiä; joutuisin joka tapauksessa kävelemään alas laaksoon asti. Polvet natisivat liitoksistaan jo pelkästä ajatuksesta.

IMG_1232

Arvoin vaelluskartasta paluureitin, joka osoittautui aavistuksen verran turhan haastavaksi. Merkitty reitti kulki jyrkkää vuorensivua pitkin, mutta valtavat lumimassat peittivät sen osittain näkyvistä. Paikoittain en tiennyt kuinka syvä lumikerros oli, uppoaisinko siihen, tai lähtisikö se liikkeelle jos astuisin harhaan. Olin kuitenkin laskeutunut jo niin pitkän matkan, että hilautuminen väsyneenä takaisin ylös Kreuzjochille tuntui mahdottomalta ajatukselta. Jouduin siis hieman soveltamaan reittiä kiertääkseni epäilyttävimmät kohdat, ja myös käsille tuli tässä kiipeilyvaiheessa käyttöä.

IMG_1261
Sydämentykytyksistä selvittyäni reittivalinta osoittautui varsin palkitsevaksi. Polku muuttui helppokulkuisemmaksi ja mutkitteli kevyesti alas kukkien peittämiä rinteitä. Tässä vaiheessa kenkäni yrittivät ensimmäistä kertaa murhata minut, kun kompastuin niiden itsestään auenneisiin nauhoihin. Onneksi ajoitus oli kenkien kannalta epäonnistunut, enkä vierinyt jyrkännettä alas.

IMG_1267Cows, cows, cows! Dedicated to Andrew :)

IMG_1266You came to the wrong neighbourhood, motherf*cker.

Toisen kerran säikähdin, kun törmäsin kahteen vapaana juoksevaan koiraan. Ensin ne lähestyivät haukkuen, no big deal. Sitten ne olivatkin jo vieressäni muristen hampaat esillä. Suljin silmäni, yritin jutella niille rauhallisella äänellä ja valmistauduin nauttimaan terävistä naskaleista pohkeessani. Yhtä yllättäen kuin olivat ilmestyneetkin, koirat muuttuivat verenhimoisista saalistajista vieressäni jolkottaviksi hännänheiluttajiksi ja häipyivät jonnekin näkymättömiin. Ehkä ne totesivat laiskiaisvierailijan olevan suht harmiton tapaus, tai sitten auringossa marinoitunut ominaistuoksuni vei niiltä ruokahalun.

IMG_1276

IMG_1278

Loppumatka alas Gmündin kylään kiemurteli rauhallisen metsän läpi. Gmündissä minua odotti jälleen mukava yllätys: kylä vaikutti lähes autiolta ja viimeinen bussi takaisin sivistyksen pariin oli mennyt jo puolitoista tuntia sitten. Hotellilleni oli matkaa 25 kilometriä. Lähdin kävelemään kapeaa ja mutkittelevaa vuoristotietä kohti 15 kilometrin päässä sijaitsevaa Zell am Zilleriä. Tien reunalla ei ollut minkäänlaista kävelytilaa ja sain jatkuvasti väistellä hirmuisilla nopeuksilla ohi kaahanneita autoja. Sopivaa liftauspaikkaa riittävällä näkyvyydellä ei tuntunut löytyvän mistään, aurinko alkoi laskea enkä tietenkään ollut pakannut edes heijastinta mukaan.

IMG_1282

Paniikki oli jo ehtinyt hiipiä puseroon, kun eräs saksalainen ritari kiiltävässä bemarissaan armollisesti pelasti minut kyytiinsä ja pääsin takaisin Zell am Zillerin rautatieasemalle. Kello oli puoli kymmenen. Varmistin aikataulusta, että viimeinen juna Mayrhofeniin kulkisi puolen tunnin kuluttua. Harmi vain, että olin katsonut väärää aikataulua – kyse ei ollutkaan viimeisestä junasta, vaan bussista! Ratakiskojen puolella odotellessani huomasin, kun bussi kaarsi komeasti rakennuksen toiselta puolen ohi ja katosi pimeyteen.

Nakki otsassani oli tähän mennessä ehtinyt kasvaa sellaisiin mittasuhteisiin, että taksin metsästäminen ei enää jaksanut kiinnostaa pätkääkään. Päätin samalla vaivalla kävellä ne loputkin 10 kilometriä. Kävelyreitillä ei ollut valoja, mutta kosken kuohua seuraamalla pysyin oikealla suunnalla. Olin takaisin hotellillani vasta myöhään puolenyön jälkeen. Päivän saldona 13 tuntia kävelyä, yhteensä yli 2 kilometriä korkeuseroja ja täysin tuhotut polvien ja jalkojen rippeet. Mutta bongasinpa sentään pimeydessä tulikärpäsiä.

Vaellusloma Tirolissa, 1. päivä: laiskiainen Harakiri-rinteillä

Ajatus blogin perustamisesta on pyörinyt mielessäni pitkään, mutta tuumasta toimeen -henkinen käytännön toteutus ei ole ikinä kuulunut kaltaiseni suunnittelijan ydinosaamiseen. Kirjoittamisen tarve kuitenkin kumpuaa jostain syvältä, enkä yksinkertaisesti enää kestä tätä vitkuttelua. Siis tervetuloa mukaan seuraamaan keskeneräisen ihmisen keskeneräistä blogia!

Kuvaan ja kirjoitan, jotta saisin itseni lähtemään pienille suurille seikkailuille, pois mukavuusalueeltani. En ole spontaani ihminen, kokenut vaeltaja enkä yksinmatkustelun hardcore-harrastaja. Paras tapa potkaista blogi käyntiin onkin kirjoittaa juhannusreissustani. En ollut suunnitellut lähteväni kesällä ulkomaille ollenkaan, mutta kun työvuorolista yllättäen näytti juhannuksen kohdalla pitkää vapaaputkea, varasin yhden hengen lennot Itävallan Alpeille muutaman viikon varoitusajalla.

IMG_1025
Auringonnousu bussin ikkunasta – ensi vuonna lomailen Paimiossa!

Istuin busseissa, lentokoneissa ja junissa lähes 12 tuntia, kunnes vihdoin sain astua ulos Tirolin paahtavaan kuumuuteen myöhään torstai-iltapäivänä. Olin valinnut tukikohdakseni Mayrhofenin, joka on pieni Alppien ympäröimä kylä Zillertalin laaksossa. Talvisin kylä täyttyy lasketteluturisteista, mutta kesäkuussa oli mukavan väljää ja majoitushinnat pysyivät kohtuullisella tasolla.

IMG_1034 Vaatimattomat näkymät huoneeni parvekkeelta (Scheulinghof B&B)

Heitin rinkkani hotellille, nappasin matkalta eväät mukaan ja lähdin saman tien koluamaan läheisiä ulkoilureittejä. Kolmen tunnin katkonaisten yöunien jälkeen ajatukseni ei enää juossut kirkkaimmillaan, ja päädyin kylmiltäni tappojyrkkään rinteeseen jota mainostettiin kannustavasti Harakiri-Hillinä.

IMG_1035
Ai tää kannattais vielä juosta?

Sitkeä puserrus palkittiin hieman ylempänä rinteessä, kun löysin polun varrelta metsämansikoita. Herkkuja sulatellessa askel oli taas kummasti kevyempi. Mitä ylemmäs pääsin, sitä paremmat näkymät avautuivat alas laaksoon päin. Välillä polku mutkitteli metsäalueiden läpi, jotka taas näyttivät lähes samalta kuin Suomessa.

IMG_1054Puut vain vaikuttivat tuplasti korkeammilta kuin turkulaiset serkkunsa.

IMG_1055

Puolentoista tunnin kiipeämisen jälkeen edessäni nökötti pieni ravintola huikeilla näkymillä. Olin kuitenkin jo ehtinyt mässyttää eväspähkinöitä ja -juustoja niin reilulla kädellä, että paluumatka olisi sujunut kätevimmin vierimällä mäkeä alas. Penken-vuoren huipulle osoittava kyltti uhkaili vielä kahden ja puolen tunnin tarpomisella, hyttyset heräilivät kiusakseni ja varjot alkoivat venyä laakson ylle. Päätin jättää ravintolan antimet ja vuorenhuiput väliin ja lähdin laskeutumaan takaisin Mayrhofenia kohti.

IMG_1072

IMG_1084

En eksynyt kertaakaan. Puolikkaaksi perilläolopäiväksi varsin onnistunut aloitus reissulle!